Vahingolliset ja vaaralliset kirjat

”Outo musiikkimaku, päihdeharrastus ja viehtymys väkivaltaviihteeseen ovat vaivattomia syntipukkeja, mutta ajavat harvoin ketään hirmutekoihin. Siihen tarvitaan painettua sanaa”. Näin kirjoittaa Perttu Häkkinen Hesarin Nyt-liitteen kolumnissaan otsikolla Painettu vaara. Kirjoitus on oikeastaan puolustuspuhe video- ja tietokonepeleille, musiikkivideoille – ja ylipäätään kaikelle sellaiselle nuorisokulttuurille, jota ns. kukkahattutädit paheksuvat ja pitävät maamme nuorille vahingollisena. Kärjistetyssä ja provokatiivisessa tekstissä Häkkinen tuo esiin sen faktan, että lukuharrastus on yhdistänyt monia hirmuhallitsijoita. Hitler ja Stalin todellakin viihtyivät kirjojen parissa. Onko lukeminen siis vaarallista? Ovatko kirjat kaiken pahan alku ja juuri?

Lastenkirjojen sisällöt nousevat aina silloin tällöin kohun kohteeksi. Tänään Iltalehden otsikoissa reviteltiin seuraavasti: ”Lastenkirjassa uhataan itsemurhalla – Äiti järkyttyi!”. Kyseessä on klassinen tsekkiläinen lasten kuvakirja Myyrä puhemiehenä, jonka on kirjoittanut Hana Doskocilová ja kuvittanut Zdenek Miler. Siinä jänikset Jonni ja Jenni ”riiustelevat” ja kun Jenni-jänis hieman kujeillen antaa pakit Jonnille, tämä vaipuu synkkiin aatoksiin. Jonni huokaa: ”Jenni ei halua minua, niin se on. Mutta minä näytän sille! Syön tahallani myrkyllisen kärpässienen ja kuolen. Silloin se näkee, miten paljon rakastin sitä.”. Kuten arvata saattaa, ei Jonni sieniä syö, vaan jänöpari löytää toisensa ja pian metsässä vietetään häitä. Onko tällainen sitten vaarallista tai vahingollista luettavaa lapselle?

Minä en vastausta edellä asetettamiini kysymyksiin tiedä – joskin suhtaudun epäillen kirjojen vaarallisuuteen ja vahingollisuuteen. Tiedän sen, että lapsena en ollut Myyrä-kirjaa lukenut, eikä sitä minulle luettu. Silti ekaluokkalaisena ihmissuhderintamalla koetun tappion jälkeen vollotin vuolaasti ja toivoin, että kuolisin, jottei tarvitsisi enää mennä kouluun. Seuraavana päivänä menin sitten kuitenkin ja murheet unohtuivat nopsaan. Tällä anekdootilla tahdon kertoa sen, että lapselle hetkelliset synkätkin aatokset ovat luontaisia – olipa se lapsuus kuinka turvallinen ja turvattu tahansa. Kirjaa ei noiden tuntemusten syntymiseen tarvittu. Kärpässieniä tiesin olevan ja vanhempani olivat viisaasti opastaneet, että mitään sieniä ei saa metsästä poimia eikä ennen kaikkea suuhunsa laittaa – monet sienistä kun ovat myrkyllisiä. Kertoivatpa vanhempani myös, että monista sienistä saa kuitenkin valmistettua hyvää ruokaa, kunhan vain sienet käsitellään oikein. No, jälkimmäiseen seikkaan en usko tänä päivänäkään, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että vaaroja, ikäviä ja vaikeita asioita on maailma pullollaan. Ja joskus on hyvä, että niitä kirjoissakin käsitellään. Hyvä on myös lukea monenlaista kirjallisuutta, tutkia maailmaa, ihmisiä, eläimiä, kansoja ja kulttuureita. Eikä vain tutkia, vaan myös elää osana maailmaa – olla rohkea ja peloton, varovainenkin tarpeen tullen. Ja vaikka historia tuntee Hitlerin ja Stalinin, tuntee se myös valtavan joukon ansioituneita, viisaita, hyviä ja kunnioitettuja ihmisiä, jotka ovat lukeneet samat kirjat kuin herrat hirmuhallitsijat ja kenties vielä paljon muitakin opuksia. Ja sitten on tavallisia tallaajia, jotka lukevat niitä samoja kirjoja, toisia kirjoja, kirjoja ylipäätään – ja elävät elämänsä onnellisina loppuun asti, vaikka vastuksia matkalleen osuukin. Niin kuin saduissa konsanaan.

Hankalista asioista on hankala kirjoittaa. On hienoa, että arvon kirjailijat ovat vaivan nähneet ja monissa teoksissaan pulmallisia seikkoja hienosti ja hienovaraisesti esiin tuoneet. Helppoa sen sijaan on kehua Benjamin Choudin hauskaa lastenkirjaa Hei hei, Luppis. Kirja on kertomus yksinäisyydestä ja ystävyydestä, kasvamisesta, rohkeudesta ja ties mistä. Kuvitus on mitä mainioin ja… Niin, kertokoon kansi ja takakannen teksti sen mitä ensikädessä on tarpeen tietää:

”Minun

pehmopupuni

nimi on Luppis.

Siitä ei ole paljon

mihinkään.

On korkea aika

hankkia oikeita

kavereita.”

Ja uskallan luvata: ‘Hei hei, Luppis’ on täysin vaaratonta luettavaa. Mutta koska haluan olla hiukan kapinallinen, suosittelen luettavaksenne myös jotain sellaista, jota moni saattaa pitää täysin mauttomana ja sopimattomana: Alex Schulmanin ja Emma Adbågen tuore (ja ainakin toistaiseksi suomentamaton) lasten kuvakirja Bajsfesten on kerrassaan hillitön, absurdin huumorin sävyttämä,  mutta silti jollain tapaa toden- ja arjenmakuinen tarina isästä ja lapsesta ja lapsen… eh, luontaisista elintoiminnoista. Lukekaa itse, ilahtukaa, naurakaa – tai suuttukaa ja pahoittakaa mielenne!

JK