Murhia menneisyydessä

En ole mikään jännityskirjallisuuden suurkuluttaja, mutta toisinaan lukaisen dekkarin tai kaksi vaihtelun vuoksi. Kirjastomme asiakaskunnassa on paljon jännäreiden ystäviä ja onhan Riihikallion kirjaston aiempi –  jo eläkkeelle siirtynyt - johtaja Jouko Raivio tunnettu kirjailijana juuri jännityskirjoistaan. Riihikallion kirjaston perinteetkin siis velvoittavat perehtymään ainakin toisinaan jännäritarjontaan. Raivio kirjoitti sarjan historiallisia dekkareita yhdessä Kirsti Mannisen kanssa. Sarja käsitti kaikkiaan kuusi osaa – ensimmäinen osa on nimeltään ‘Punavuoren keisarinna’. Siitä sopii aloittaa, mikäli sarja on jäänyt syystä tai toisesta lukematta.

Niinpä tällä kertaa lukaisin perätysten kaksi historiallista jännäriä – joskin molemmissa jännitettävää on varmasti tämän päivän jännärikirjallisuuden keskitasoon nähden verrattain vähän. Sekä Jyrki Heinon ‘Kellari’ että Indrek Harglan ‘Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon tapaus’ etenevät sangen leppoisissa merkeissä: veri ei roisku, väkivaltaa on vähänläntä ja vaikka aikansa ongelmiin pureudutaankin, ei nykydekkareista tuttua yhteiskunnallisten ja sosiaalisten ongelmien limittämistä rikosjuoneen kovin runsaassa mitassa esiinny. Ajankuvaa, historiallista faktaa ja sepitettä sen sijaan on runsaasti – sekä johtolankoja, monisyisiä murhamotiiveja ja värikkäitä henkilöhahmoja. Vaikka molemmat kirjat salaavat rikoksen tekijän viimeisille sivuilleen asti, saa nokkela lukija taatusti syyllisen selville jo aiemmin. Heinon kirjassa lukijaa motivoineekin murhajuonta enemmän historialliset yksityiskohdat, ajankuva ja miellyttävät henkilöhahmot. Harglan romaani sen sijaan ratkeaa Agatha Christien kirjoista tuttuun tyyliin: kaikki tapaukseen tavalla tai toisella osalliset henkilöt kerätään lopuksi samaan huoneeseen ja sitten kirjan ”dekkari” apteekkari Melchior kertoo havainnoistaan ja päätelmistään – ja paljastaa lopulta syyllisen juonikkaasti.

Jyrki Heinon kirjan nimi on kokonaisuudessaan ’Kellari – eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa”. Eletään siis kuninkaanvallan aikaa, tarkemmin vuotta 1796. Turkulaisille ja Turkua paremmin tunteville kirja tarjonnee viitteitä nykyaikaan: paikkoja, tapoja ja rinnastuksia nykyajan kunnallispoliittisiin kiemuroihin. Kirjaa lukiessa hetkittäin tuntuu siltä, että päähenkilönsä, luutnantti Wennehielmin, aatokset ovat liian moderneja ja visionsa tulevasta turhankin sattuvia. Mutta vaikea on asettua tuon ajan ihmisen nahkoihin ja kuvitella sitä, miten maailma silloin nähtiin ja kuinka maailmaa katsottiin. Samaan tapaan Harglan kirjan loppukäänteet herättävät mielessä epäuskoa: saattoiko 1400-luvulla erilaisilla uskomuksilla, ammattikiltoihin liittyvillä siteillä ja lupauksilla olla sellainen mahti ja voima kuin kirja antaa ymmärtää? Saattoipa hyvinkin olla – sitä on vain vaikea nykyihmisen käsittää.

Tämän historiallisten dekkareiden Suomi (Heino) – Viro (Hargla) mittelön voittaa nähdäkseni hiuksenhienosti Viro Harglan onnistuessa punomaan aavistuksen jännittävämmän mysteerin lukijan ratkottavaksi. Kumpaistakin kirjaa suosittelen silti lämpimästi. Jatkoakin lienee Heinon kirjalle luvassa ja Harglan kirjasarjan seuraava osa on jo suomennettu – se on nimeltään ’Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus’.

Lisää historiallisia dekkareita ja mysteereitä:

http://www.kirjasampo.fi/fi/node/609

http://www.helsinginuutiset.fi/kumppanit/kirjaston-vinkit/61747-kiehtovia-historiallisia-murhamysteereja

JK

Helppo, helpompi, runo

Perjantaina 8.2. vietettiin Tuusulan kirjastoissa jo neljättä kirjastokarnevaalia. Vuoden teemana olivat harrastukset, ja tarjolla oli laaja skaala harrastusaiheista ohjelmaa tuolijumpasta käsitöihin ja musiikkiesityksiin. Riihikallion kirjastossa oli karnevaalipäivän runoilupajassa mahdollista nostattaa oman runosuonen sykettä kirjapino- ja lehtileikerunoilulla.

Lehtirunoilussa sai valita haluamansa tekstin valmiiksi leikatuista lehtileikkeistä. Tekstistä sai vaihtoehtoisesti mustata tussilla ylimääräiset sanat tai ympäröidä/alleviivata runossa käyttämänsä sanat siten, että jäljelle jäävistä sanoista muodostui runo. Lehtileikerunoilussa pystyy siis pelkästään mielikuvituksen voimalla muuttamaan vaikkapa automainoksen rakkausrunoksi!

Kirjapinorunoutta (tai kirjanselkärunoutta) taas sai kokeilla kirjaston myytävillä poistokirjoilla – ja oman runon sai vaikka ostaa mukaan kotiin! Kirjapinoruno syntyy pinoamalla kirjat siten, että kirjojen selän nimistä muodostuu runo tai muu lyhyt tarina. Runoilevat asiakkaamme kokivat kirjapinorunoilun lehtileikerunoilua helpommaksi tavaksi luoda uutta – ja henkilökuntakin myöntää, että yhden lehtileikerunon valmistumiseen meni hippusen enemmän aikaa kuin kirjapinorunon syntyyn.

Tämä Riihikallion kirjaston tarjoama sanojen kierrätysprojekti aktivoi muutaman rohkean esikoisrunoilijan karnevaalipäivänä. Runoilupajaan osallistuneiden kesken arvottiin teos “Muista runolla: nykyrunoutta vähän joka juhlaan”. Voittajalle on ilmoitettu palkinnosta. Suurkiitos osallistujille!

SG

Viides lapsi

Unohtakaa Kevin, Doris Lessing kirjoitti erilaisesta, väkivaltaisesta lapsesta sekä äitiyden raskaudesta ja voimattomuudesta jo paljon ennen Lionel Shriveria. 

Doris Lessingin teos Viides lapsi julkaistiin ensimmäisen kerran 1988. Luin sen vasta nyt, kun osui silmään kirjaston palautushyllystä. Lessing itse kutsuu kirjaansa New York Timesin artikkelissa klassiseksi kauhutarinaksi, ja kertoo kirjoitusprosessin vaikeudesta: “I hated writing it”. Kirjassa näkyy selvästi Lessingin ajatus kaiken epävarmuudesta. Me voimme yrittää hoitaa ja suunnitella elämäämme ja reagoida asioihin parhaamme mukaan, mutta silti moneenkaan asiaan emme voi vaikuttaa – elämä vie mihin se haluaa. Koko kirjan läpi virtaa ahdistus.

Kirja kertoo Harrietista ja Davidistä, jotka tapaavat, rakastuvat, ja ovat alusta saakka täysin samaa mieltä tulevaisuudestaan: iso talo, paljon lapsia. Neljä ensimmäistä syntyvät nopeasti kuuden vuoden sisällä ja elämä hymyilee. Viides raskaus on alusta asti vaikea, Ben on jo kohdussa väkivaltainen. Benin saapuminen suureen, onnelliseen taloon muuttaa koko perheen dynamiikan. Lemmikkejä kuolee selittämättömästi ja kaikki elävät turtana pelosta. Jokaisen perheenjäsenen elämä saa uuden suunnan. Kirja pistää kuitenkin myös ajattelemaan kuka tässä onkaan epänormaali? Olisiko vanhempien erilainen suhtautuminen voinut muuttaa Benin ja koko perheen kohtalon? Ben ei vaikuta täysin kykenemättömältä reagointiin ja ymmärrykseen, varsinkaan äitään kohtaan.

Miten sitten käy viidennen lapsen? Doris Lessing kirjoitti myös jatko-osan Benin elämästä, mutta luulen tarvitsevani hieman aikaa rankan lukukokemuksen jälkeen ennen kuin otan selvää mitä Benille tapahtuu.  Erään varauksiaan noutamaan saapuneen asiakkaan valinnat tuntuvat oikein sopivilta minullekin – ensin luetaan Leiri 14, sen jälkeen katsotaan Shrekin häävideo. Väliin pitää saada kevyttä, ihanaa hömppää.

SG

Kirjamessujen naiset

On taas se aika vuodesta; Helsingin Messukeskus on pullollaan kirjoja, tietysti, mutta myös ruokaa, taidetta, musiikkia, kirjallista tunnelmaa, hälinää, joka toisen kävijän käsikynkässä roikkuvia kustantajien kasseja (sekä paperisia että ekokankaisia), joululahjaideoita isoissa laareissa ja kasoissa alennushinnoilla Suuresta Uistinkirjasta Neil Youngin Muistelmiin. Paljon tavaraa niin edullisesti, että raaskii ostaa itselleenkin. Helsingin Sanomien mukaan 75 prosenttia kävijöistä osti messuilta ainakin yhden kirjan.

Olin suunnitellut meneväni messuille kuuntelemaan kolmea ajan hermolla olevaa suomalaista naiskirjailijaa: Sofi Oksasta, Riikka Pulkkista ja Riikka Ala-Harjaa. Oksasta ja Pulkkista olen lukenut aikaisemmin, Ala-Harjaa en vielä, ja kenenkään uutuutta en ole ehtinyt saamaan käsiini. Halusinkin ottaa selvää kuinka kovaa kannattaa yrittää. Sofi Oksanen kuitenkin Tarja Halosen tavoin vetää messujen suurimman lavan edustan täpösen täyteen, enkä lähde taistelemaan kuuloetäisyydellä olevasta paikasta. Pääsen kuitenkin aitiopaikalle kuulemaan kolmea kiinnostavaa naista messupäivän aikana.

Riikka Ala-Harjan haastattelu on vuorossa ensimmäisenä, ja bonuksena pääsen kuuntelemaan kahden suositun naiskirjailijan tarinointia: Ala-Harjan haastattelijana on Sofi Oksanen. Riikka Ala-Harjan uusin teos Maihinnousu kertoo kirjan päähenkilöön Julieen liittyvästä kolmesta taistelusta: Normandian maihinnoususta, aviokriisistä ja lapsen sairastumisesta. Julie työskentelee turistioppaana Normandian rannoilla ja teoksen tämän päivän taistelut perheen sisällä kytkeytyvät luontevasti sota-ajan taisteluihin. Ala-Harjalle Normandian maisemat ovat tutut: hän asui pitkään Normandiassa, mutta ei käynyt Normandian rantojen opastuskierroksilla vasta kuin kirjaa kirjoittaessaan. Ala-Harja esittelee kirjansa kitkattomasti ja houkuttelevasti (kirjaan liittyvä kirjailijan sananvapauden polemiikki varmasti myös lisää lukijoiden kiinnostusta), mutta Sofi Oksanen on tämän session superjulkkis; yksi valokuvaaja jopa kiipeää lavalle ottamaan lähikuvaa Oksasesta kesken haastattelun. Ja jos Normandia aiheena kiinnostaa, Oksanen vinkkaa lukemaan myös Marguerite Duras’in teoksia, joita Kirkesistäkin löytyy useita.

Seuraavaksi nappaan eturivin paikan paljon pienemmän mittakaavan estraadin edestä, mutta juuri ennen toisen tämän hetken kirjallisen superjulkkiksen Riikka Pulkkisen haastattelua. Riikka Pulkkinen on ollut yksi suosikeistani Totta-romaanin luettuani, ja hämmästyn lavalle nousevaa pientä ja hentoista nuorta naista; miten hän on kyennyt tulkitsemaan vanhuutta, sairautta ja kuolemaa niin vahvasti? Haastattelun aikana käy selville, että vahvuus ei ole yksin fyysinen ominaisuus, ja Pulkkinen antaa itsestään muutenkin älykkään ja avarakatseisen vaikutelman. Hänen uusin teoksensa Vieras on traaginen selviytymistarina, johon kirjailija omien sanojensa mukaan on nyt vihdoinkin kolmannessa kirjassaan onnistunut lisäämään myös ripaukseen komiikkaa. Kirjan päähenkilö on Maria, nuorena anoreksiaa sairastanut seurakuntapastori. Kirjan lukijalle Pulkkinen ja häntä haastatteleva kustannustoimittaja lupaavat rankan pääaiheen lisäksi annoksen muukalaisuutta, uskontoa, filosofiaa ja yhteisöllisyyttä. Pulkkinen ei kuitenkaan halua paljastaa liikaa, ja haastaakin lukijan löytämään Pyhän kolminaisuuden kirjastaan.

Ennen kotiin lähtöä istahdan vielä ex tempore kuulemaan yhtä naista: berliiniläinen kirjailija Annett Gröschner on kirjoittanut kirjan Walpurgistag (suomennos ’Vappupäivä’ ilmestyy ensi syksynä), jonka tapahtumat sijoittuvat Berliiniin yhden päivän ajalle. Innostun konseptista, koska olin pari vuotta sitten seurannut kiinnostuneena 24h Berlin – Ein Tag im Leben -dokumenttia, jossa seurattiin ilman käsikirjoitusta tavallisten berliiniläisten elämää 24 tunnin ajan syyskuisena päivänä. Gröschnerin projekti oli lähtenyt käyntiin samalla tavalla, hän oli pyytänyt suurta ryhmää ihmisiä pitämään päiväkirjaa samana päivänä, mutta lopullinen teos päätyi kuitenkin lähes täysin fiktiiviseksi. Gröschner viettää tällä hetkellä aikaa Suomessa Goethe-Instituutin kutsusta. Hänen Suomen kokemuksistaan (viimeisin postaus kertoo Gröschnerin kokemuksista naisten saunassa) voi lukea Goethe-Instituutin blogista.

Päiväni Kirjamessuilla on yhtä aistien kakofoniaa; uuvuttava ja antoisa.  Pysyn kuitenkin uskollisena kirjastolle, kuulun 25% vähemmistöön enkä osta messuilta yhtään kirjaa. Varausjonot Kun kyyhkyset katosivat, Vieras ja Maihinnousu -teoksiin ovat vielä pitkähköt, mutta hyvää kannattaa odottaa?  Sen sijaan nautin paikan päällä jumalaisen red velvet cupcaken ja ostan ukulelen. Sitä ei voi lainata kirjastosta – vielä?

SG

Pukumiehet pommia purkamassa

Eurokriisi. Finanssikriisi. Pankkikriisi. Talouskriisi. Subprime-kriisi. Luottokriisi. Velkakriisi. Mitä näitä nyt vielä on? Tuntuu siltä, että jokin kriisi on ollut meneillään vuodesta 2007 lähtien, jolloin Yhdysvalloissa pankit ajautuivat ongelmiin asuntolainoista aiheutuneiden luottotappioiden vuoksi. Mistä yksi kriisi alkoi ja minne ja milloin se päättyi - vai jatkuuko sama kriisi edelleen muodossa tai toisessa Kreikassa, Espanjassa ja koko euroalueella? Minä olen pudonnut jo aikapäiviä sitten kärryiltä ja kiittelen vain sitä, että kunnallisvaalit tuovat pienen hengähdystauon jatkuvaan kriiseilyyn. Tai tokihan kriisit jatkuvat, mutta nyt sentään uutisissa puhutaan pääsääntöisesti muista asioista.

Pitkään jatkuneet talousongelmat ovat herättäneet monenlaista keskustelua – ja onpa aiheesta ehditty kirjoittaa lukuisia kirjojakin. Jos aihe vielä jotakuta kiinnostaa, niin kannattaa kenties tutustua esimerkiksi seuraaviin teoksiin:

• Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä [KHT-Media 2011]
• Bagus, Philipp: Euro eksyksissä [Eetos 2011]
• Finanssikapitalismi: jumala on kuollut [Into 2009]
• Harakka, Timo: Luoton loppu [WSOY 2009]
• Kurssi kohti konkurssia: talouskriisin syyt ja seuraukset [Vastapaino 2011]
• Lewis, Michael: Sinne ja takaisin: kriittinen matka velkakriisimaihin [Karisto 2012]
• Lordon, Frédéric: Rahamyllyt kuriin [Into 2010]
• Patomäki, Heikki: Eurokriisin anatomia: mitä globalisaation jälkeen? [Into 2012]
• Piironen, Pekka: Epävarmuuden talous [Tutkijaliitto 2012]
• Pulliainen, Erkki: Finanssikriisin juuret [Ochre Chronicles 2009]
• Puttonen, Vesa: Finanssikriisi: elämää taantuman keskellä [Talentum 2009]
• Rehn, Olli: Myrskyn silmässä: eurokriisistä eteenpäin [Otava 2012]
• Wahlroos, Björn: Markkinat ja demokratia [Otava 2012]

Näkökulmia aiheeseen on monia. Kuka sitten on oikeassa ja kuka väärässä – ken tietää? Vai tietääkö kukaan? Vaikka olin jo totaalisen leipääntynyt kaikenmaailman kriiseihin, heräsin taas pohdiskelemaan aihetta katsottuani liki peräjälkeen kaksi amerikkalaista elokuvaa, joissa asiaa puidaan hieman eri näkökulmista.

Too big to fail on HBO-yhtiön tuottama tv-elokuva, jota tähdittävät niinkin suuret nimet kuin William Hurt, Paul Giamatti ja James Woods. Leffa pyörii lähinnä Yhdysvaltain silloisen valtionvarainministerin Henry Paulsonin ja tämän kabinetin ympärillä. Merkittävässä roolissa ovat myös Lehman Brothersin ja muiden kriisipankkien johtohahmot. Elokuva perustuu puhtaasti dialogiin: takaa-ajoja tai räjähdyksiä ei tässä leffassa nähdä. Sen sijaan elokuvassa on pukumiehiä ja puhetta - sekä kasvokkain että kännyköin - paineen alla koettuja pienempiä ja suurempia henkisiä romahduksia, hikoilevia kasvoja ja miljardeja, jotka valuvat viemäristä alas. Vaikka kyse ei ole siis mistään toimintapläjäyksestä, on elokuvan draaman kaari rakennettu siten, että tuntuu kuin katsoisi Bruce Willisiä pomminpurkupuuhissa. Katkaistako punainen vai vihreä johto – vai pitäisikö leffan sankarin sittenkin ampua vain kaikki mäsäksi? Tosin Too big to fail -elokuvasta ei varsinaista sankaria löydy, vaikka William Hurtin esittämän Henry Paulsonin jalkaan sankarin saappaita kenties hieman tarpeettomastikin sovitellaan.

Samaa kriisiä hieman eri näkökulmasta käsittelee myös Margin Call. Eivätkä aivan nimettömiä ole tämänkään elokuvan näyttelijät: päärooleissa nähdään mm. Jeremy Irons, Paul Bettany, Demi Moore ja Kevin Spacey. Leffa sijoittuu sijoituspankkiiriliikkeeseen, jossa uransa alkutaipaleella oleva nuori analyytikko huomaa suuren skaalan virheen pankin sijoitusjärjestelmässä. Tästä seuraa noin vuorokauden mittainen kujanjuoksu, jossa asiat etenevät ripeään tahtiin esimieheltä esimiehelle ja lopulta koko putiikin pääjehun käsiin, eli sijoitusguru John Tuldille (Jeremy Irons). Räjähtävää toimintaa ei tässäkään elokuvassa nähdä, mutta juonenkuljetus on sujuvaa ja näyttelijätyö kauttaaltaan erinomaista. Dialogi on tässä pätkässä vielä astetta napakampaa – huumoriakin on ripoteltu mukaan kohtuudella.

Hieman kuivakkaasta aiheesta on mielestäni siis saatu aikaiseksi erinomainen (Margin Call) ja kohtalainen (Too big to fail) elokuva. Samaa teemaa on käsitelty myös dokumenttielokuvan keinoin: Michael Mooren Capitalism: a love story [2009] ja Inside job [2010] löytyvät nekin mainittujen fiktioleffojen tapaan Kirkes-kirjastojen kokoelmista. Siitä, kuinka pukumiehet asiat möhlivät, on tehty siis jo useita elokuvia. Mutta onko vielä tullut leffaa, joka kertoisi siitä, kuinka kävi niille ihmisille, jotka menettivät kriisin seuraamuksena kotinsa ja koko omaisuutensa? Eipä äkkipäätään tule mieleen – mutta jos moista leffaa ei vielä ole, on sellaisia varmasti jo tulossa. Hollywood ei jätä yhtään kiveä kääntämättä.

Niin, ja kaikki äänioikeutetut: muistakaapa käydä äänestämässä, ellette jo ennakkoon niin tehneet! Kuntavaalien varsinainen vaalipäivä on sunnuntaina 28. lokakuuta.

JK

Päättyykö kesä jo?

Elokuu lasketaan yleisesti kesäkuukausiin, mutta omissa kirjoissani kesä päättyy aina jotakuinkin Tuusulan Taiteiden yöhön. Illat pimenevät ja alakulo valtaa mielen. Lämpimiä öitä ja aurinkoisia päiviä toki vielä riittää, mutta ensimmäisten iltahämärien aikaan kynttilöitä sytytellessäni mietin usein sitä, että syksy lähestyy vääjäämättömästi. Lohdutonta elo ei silti ole, sillä tunnelmaa voi piristää vaivattomasti – voi kääriytyä vilttiin, nauttia musiikista ja lueskella kirjoja. Syksyn tullen uutta luettavaa tuleekin kirjastoihin kasapäin ja jo kesän aikana on ilmaantunut monenmoista jännittävää, johon ei ole vielä ennättänyt perehtymään.

Olipa vuodenaika mikä tahansa tai fiilis liki millainen hyvänsä, on Ebbot Lundgrenin luotsaama The Soundtrack of Our Lives mieltä ylentävää kuunneltavaa. Ruotsalaisyhtyeen hiljattain julkaistu, viimeiseksi jäävä albumi, ’Throw It to the Universe’, on kerännyt vain ja ainoastaan kiitteleviä arvioita – tai ainakaan en ole yhtään penseäsävyistä kritiikkiä onnistunut bongaamaan. Pari biisiä kuultuani uskallan minäkin äänitettä suositella – malttamattomana odottelen, että pääsen käsiksi koko levyyn. Jos jollekulle yhtye on entuudestaan täysin vieras, selventänee Ilkka Mattilan lausunto asiaa tuntuvasti: “The Soundtrack of Our Lives on tavallaan ruotsalainen versio siitä rockin alalajista, jota meillä työstää Von Hertzen Brothers. Molemmat hallitsevat runsaan ja musikaalisen ilmaisun. Ruotsalaiset ovat rumempia ja lihavampia, mutta soittavat svengaavammin ja yksinkertaisuutta pelkäämättä.” [Lähde: Nyt-liite].

TSOOLin tavoin uutta musiikkia on kuluvana vuotena julkaissut myös amerikkalaisyhtye Earth. Black Sabbathin alkuperäisen nimen mukaan nimetty yhtye on toisen tulemisensa myötä muuttanut musiikillista linjaansa kepeämpään suuntaan. Alun perin doom-vaikutteista dronea jyrännyt yhtye on siirtynyt folkahtavampaan ilmaisuun. Uusin albuminsa ’Angels of Darkness, Demons of Light II’ ei kuitenkaan hylkää yhtyeelle ominaista hypnoottista tunnelmointia. Pitkät instrumentaaliset kappaleet sopivat elokuun viileneviin iltoihin siinä missä lasi punaviiniäkin. Niin, ja jalkaan kannattaa sovittaa lämpöiset villasukat.

Kun mielentilaan soveltuva musiikki on löytänyt tiensä soittimeen, on aika käydä läpi kirjapinoja ja kaivaa esiin jotain luettavaa. Ensimmäisenä taidan tarttua Petri Tammisen uutuuskirjaan ’Rikosromaani’. Nimestään huolimatta se tuskin on mikään perinteinen dekkari – Aamulehden kritiikissä Ville Hänninen toteaa teoksen pysyttelevän Tammisen aiemmista teoksista tutuissa teemoissa: keski-ikäisen miehen alakulossa ja onnettomuudessa. Jotain muuta sen sijaan tarjonnee Corto Maltese –sarjakuvistaan tunnetun Hugo Prattin aiemmin suomentamattomat ’Mies ja seikkailu’ –albumit. Ensimmäiset kaksi osaa, ’Suuren pohjolan mies’ ja ’Somalian mies’ ovat Jalavan julkaisuohjelmassa ilmoitettu ilmestyviksi syyskuussa. Jos ennakkoaavistukseni pitävät kutinsa, on odotettavissa Prattille tyypillistä historiallisten faktojen ja maagisten elementtien yhdistelyä – huuruista, unenomaista tunnelmaa ja upeata piirrosjälkeä. Kulmikkaampaa jälkeä tarjonnee Guy Delislen neljäs reportaasisarjakuva-albumi ’Merkintöjä Jerusalemista’. Delislen työt tuntuvat hieman toistavan itseään, mutta vähäeleistä huumoria ja yhteiskunnallisia teemoja yhdistelevät sarjakuvat ovat tarkkanäköisyydessään silti miellyttävää luettavaa.

Niin, ja nämä mainitut teokset löytyvät toki kaikki kirjaston valikoimista – tai ainakin ovat valikoimiin tulossa jahka ilmestyvät. Ja Taiteiden yö taasen on huomenna, perjantaina 10. elokuuta. Ohjelmistosta poimin klo 20.30 Krapin ulkolavalla esiintyvän laulaja/lauluntekijä Aino Vennan. Aiemmin soolona esiintynyt Venna on kasannut ympärilleen yhtyeen – saas nähdä, onko orkesteri mukana myös Yössä vai kuullaanko naisääntä pelkän kitaran säestyksellä. Ja jos Vennan musiikki jää kutkuttamaan, ovat kirjastokumppanimme Järvenpää ja Kerava hankkimassa kokoelmiinsa Aino Vennan tuoreehkon cd-eepeen ’Waltz to Paris’, joten sitäkin päässee tuotapikaa lainailemaan. Kiitokset siitä!

Tässä vielä näyte Aino Vennan varhaisemmasta tuotannosta:

Hauskaa Taiteiden yötä kaikille!

JK

Vuoden paras

Vuoden vaihteen molemmin puolin julkaistaan musiikkimediassa lukemattomia listauksia vuoden parhaista äänitteistä ja artisteista. Äänensä pääsevät antamaan niin kriitikot kuin tavalliset musiikin kuluttajatkin. Ja aina ei riitä edes vuoden parhaat pitkäsoitot vaan on listattava myös vetovoimaisimmat kappaleet. Verkkomedia Nuorgam on valinnut peräti 365 parasta kappaletta 365 eri artistilta vuodelta 2011. Ja jokaista kappaletta kehutaan tietenkin 365 kirjoitusmerkin verran.

Nuorgamin listaa lueskellessa ja kuunnellessa tulee oikeastaan vain yksi ajatus mieleen: Voi tätä musiikin määrää! Jos ovat nämä listalle valitut minulle kovin vieraita ja valtaosin entuudestaan tuntemattomia, niin mitä sitten onkaan jäänyt listan ulkopuolelle! Musiikkiteollisuus saattaa olla kriisissä, mutta todennäköisesti juuri nyt julkaistaan enemmän musiikkia kuin koskaan aiemmin. Studiotekniikka on yhä useamman ulottuvilla -  tarvitset vain tietokoneen ja sopivan softan, kenties kännykälläkin pian pärjää. Julkaisukanavat ovat kaikille auki -  MySpace vetelee ilmeisesti viimeisiään, mutta uusia verkkopalveluja syntyy hiipuvien tilalle: on Bandcamp, Soundcloud ja monia muita – ynnä tietenkin Facebook, joka toimii kaiken muun ohella myös musiikkimarkkinoinnin välineenä.

Itselleni tuottaa vaikeuksia pysyä nykyisessä julkaisuvauhdissa mukana. Tuoreisiin äänitteisiin tutustun harvoin ja vielä harvemmin niistä suuresti innostun. Katseeni on kääntynyt menneeseen, suunnilleen jonnekin vuosien 1976 ja 1986 välille. En usko, että juuri tuolloin tehty musiikki olisi yhtään sen parempaa kuin vuonna 2011 tehty, mutta valinnanvaraa  ja -vaikeutta on tuolta aikakaudelta vähemmän. Kenties levyjä tehtiin silloinkin enemmän kuin kukaan jaksoi ja ehti kuunnella, mutta vuosikymmenten kuluessa on suurin osa tuotetusta tavarasta painunut unholaan syystäkin. Aika on siis suodattanut jyvät akanoista. Jyväsiä, eli tunnustettuja klassikkoja ja vähemmälle huomiolle jääneitä helmiä,  löytyy kirjastoista, divareista, uusintajulkaisuina kaupoista ja mikseipä myös esim. Spotifysta.

Warnerin omistama Rhino julkaisee erilaisissa pakkauksissa menneiden vuosikymmenten musiikkia. Lafkan ‘Original Album Series’ -julkaisut kokoavat artistin uralta viisi pitkäsoittoa samaan pahvikoteloon. Pakkaukset eivät ole kovin näyttäviä: kansivihkot puuttuvat ja yksittäiset levyt lepäävät ohkaisissa pahvitaskuissa. Hinta on kuitenkin edullinen – ja onhan tällainen viiden albumin kattaus aivan toista kuin puolivillaiset Best of -viritelmät. X, Violent Femmes ja Jesus and Mary Chain – siinä Riihikallion kirjastosta löytyät Rhinon julkaisusarjan osat. Vastaavia viiden albumin paketteja löytyy myös Sonyn kataloogista, tosin nimellä ‘Original Album Classics’. Riihikallion kokoelmiin näistä ovat päätyneet mm. Run-DMC, Stranglers, Mott the Hoople ja Cheap Trick.

X-nimellä operoivia yhtyeitä ja artisteja löytyy viljalti, mutta tunnetuin niistä lienee John Doen ja Exene Cervenkan luotsaama ryhmä, jonka vuoden 1980 ensialbumi ‘Los Angeles’ sai nimensä yhtyeen kotikaupungin mukaan. Los Angelesin lisäksi ‘Original Album Series’ -paketti sisältää debyyttiä seuranneet pitkäsoitot Wild Gift, Under the Big Black Sun, More Fun in the New World ja Ain’t Love Grand. X ponnisti liikkeelle LA:n orastavasta punk-scenestä ja vielä kahdella ensimmäisellä levyllään yhtye solahtaakin helposti kyseiseen genreen. Uran edetessä yhtyeen soinnissa tilaa sai yhä enenevässä määrin roots-henkinen rock ja keveämpi, mutta silti usein tummasävyinen americana. Ain’t Love Grand -levyllä punkista on jäljellä enää rippeet – lähinnä menneistä muistuttaa Exene Cervenkan paikoin nuotin vierestä kulkeva hoilotus. Kehityksestä ja kokeiluista huolimatta yhtye säilytti omintakeisen ja tunnistettavan soundinsa. Tässä pätkässä X virittäytyy disco-tunnelmiin:

 

Jos Cervenkan lauluääni on jollekulle liikaa, ei Violent Femmesin Gordon Ganokaan päästä kuulijaansa helpolla. Miehen nasaalisella narinalla ei pitkälle pötkittäisi tämän päivän kykykisoissa, mutta toisaalta harva tämän päivän stara tuottaa yhtä omaperäistä ja mielenkiintoista musiikkia kuin trio Gordon Gano (kitara ja laulu), Brian Ritchie (basso)  ja Victor DeLorenzo (rummut). Yhdysvalloissa miljoonia myynyt yhtye on jäänyt valitettavasti Suomessa pienten piirien suosikiksi. Folkia, gospelia, kantria, bluesia ja altsurockia yhdistellyt ryhmä luotti pääosin akustisiin instrumentteihin ja aikalaisiaan pelkistetympään sointiin. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia ovat mestariteoksia, mutta eipä taso juuri putoa niiden jälkeenkään. Mainittu ‘Original Album Series’ sisältää Violent Femmesin viisi ensimmäistä studiopitkäsoittoa. Tässä makupala orkesterin debyyttilevyltä: 

Mutta se menneistä – vuoden 2011 parhaista levyistähän tässä piti kirjoittelemani. Kuten sanottua, hieman heikosti tunnen asiaa ja mieluusti antaisin ajan tehdä työtään: muutaman vuoden kuluttua asiaa olisi jo helpompi arvioida. Mutta jos jotain on pakko vinkata, niin olkoon se sitten kotimaisen Plain Ride -yhtyeen neljäs albumi Stonebridge. Plain Ride  käynnistyi ilkeästi rokanneessa Sweetheartissa ja elektronisemmassa Chainsmokerissa maineensa luoneen Janne Westerlundin sooloprojektina. Vuosien kuluessa Plain Ride on kasvanut täysiveriseksi yhtyeeksi, jossa Westerlundin lisäksi musisoivat veljekset Pekka (basso) ja Julius (kitara) Jääskeläinen, rumpali Anssi Hallio ja muun muassa koskettimia ja huuliharppua soitteleva  Sami Vironen. Plain Riden musiikkia on vaikea määritellä, mutta onneksi orkesteri tekee sen itse:

The music of Plain Ride is neither traditional nor avant-garde.There is present a distinct love for American music, for Folk, Country, and the Blues. There is the hypno-psychedelic Krautrock sensibility. There are the arranged moments and there are the improvised moments. There are a lot of other things.

[Lähde: www.plainride.com]

Stonebridge-levyllä tunnelma on ehkä aiempaa hitusen painostavampi: yhtyeen keikoilta tuttua krautrock-henkistä junnaavuutta on annosteltu nelosalbumille runsaammalla kädellä. Westerlund ja Jääskeläiset soittelevat myös porilaislähtöisessä Circlessä, joten kenties vaikutteita on otettu siltä suunnalta. Mitään järisyttäviä muutoksia ei Stonebridge kuitenkaan muassaan tuo – kappaleet ovat edelleen taiten rakennettuja ja Westerlundin käheä, miellyttävästi tunnelman mukaan vaihteleva, tulkinta on ennallaan. Välillä äänessä on väkivaltaa ja vaaran tuntua –  ja toisinaan se on silkkaa kevätpäivän auringonpaistetta. Kaunistakin, joskin jälleen television laulukilpailujen standardeista poikkeavalla tavalla. Stonebridgeltä en Youtube-näytettä löytänyt, joten tässä maistiainen edeltäneeltä pitkäsoitolta ‘House on the Hill’:

 

Niin, ja Plain Riden Stonebridge löytyy sekin Riihikallion kirjastosta. Ei muuta kuin levyjä lainailemaan – sekä uusia että vanhoja.

JK

Lukemisia lapsille osa 2

Palaanpa vielä Kunnaksen-Heilalan-Mäkilän Kummallisuuksien käsikirjaan (Otava 2011). Kuten osassa 1 kävi ilmi, niin kirja on useissa kirjastoissa sijoitettu lasten tietokirjallisuuteen (Kirkes-kirjastoista esim. Tuusulassa ja Järvenpäässä). Sisällöltään kirja epäilemättä kuuluukin luokkaan 15 eli rajatiedon alaan. Ja koska monet sekä lapset että aikuiset ovat viehtyneitä kaikesta mystisestä ja yliluonnollisesta, niin kirjan suosio lienee taattu, vaikkei luultavasti pääsekään samoihin käyttölukuihin kuin Mauri Kunnaksen tähänastiset kuvakirjat. On toki myönnettävä, että Katariina ”Hieroglyfi” Heilala ja Mirella ”Magiikka” Mäkelä tuovat kiitettävän runsaasti valaistusta outojen ilmiöiden maailmaan. Tosin ainakaan aikuinen lukija ei kirjasta mitään uutta tai yllättävää löydä.

Mutta lasten suomalaisittain valitettavan niukkaan tietokirjatarjontaan sisältyy tänä syksynä myös eräs aivan ihastuttava teos, vuoden Finlandia Junior  –ehdokkaanakin ollut, Marjatta Levannon kirjoittama ja Julia Vuoren kuvittama Taivaallinen suurperhe (Otava 2011). Tämänkin kirjan kohdalla voi sanoa, että rajanveto kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden välillä on häilyvä. Kirjan luvut voi vallan mainiosti lukea iltasatuinakin, niin ovelan koukuttavasti kirja on rakennettu. Kirja on todellinen runsaudensarvi lapselle (tai aikuiselle), joka on kiinnostunut taiteesta, kulttuureista ja henkimaailman olennoista.

Eri kulttuureissa eri aikoina taiteilijat ovat todella paneutuneet kuvittamaan oman kulttuurinsa uskomusmaailmaa. Ihmisen mielikuvitushan on rajaton. En tiedä, onko kirjaan tietoisesti valittu lähes pelkästään siivekkäitä henkiolentoja, vai onko vain niin, että eri kulttuureissa henkimaailman on mielellään kuviteltu koostuvan siivekkäistä enkeleistä, demoneista, lohikäärmeistä, hevosista, keijukaisista ja tietenkin erilaisista linnun hahmoisista olennoista. Me juutalais-kristillisen kulttuurin edustajat emme todellakaan ole ainutlaatuisia enkelihahmoinemme! Tarinan muotoon kirjoitettu ja rönsyilevästi kuvitettu teos tuo nämä monenkirjavat henkiolennot  tarjolle kaikkine hyveineen ja paheineen (ja niitä riittää!). Mukana kulkevat juliavuorimaiseen tyyliin tarinoita rikastamassa mainiot siivekkäät pikkuolennot vihreä lohikäärme ja valkea lepakko seuranaan musta käärme (jolla ei kuitenkaan ole siipiä…).

Vaikuttaa siltä, että useimmissa kirjastoissa teos löytyy luokasta 20, eli yleisestä uskontotieteestä. Kustantaja ehdottaa kirjan sijoittamista lasten taidekirjoihin. Molemmat ratkaisut puolustavat paikkaansa.

 LR

Lukemisia lapsille osa 1

Nimi Mauri Kunnas lastenkirjan kannessa on jo pitkään ollut kirjanostajalle (ja –lukijalle) varma tae laadukkaasta ja hauskasta tuotteesta. Sama koskee tekijäkaksikkoa Aino Havukainen ja Sami Toivonen, joiden Tatu ja Patu –kuvakirjat varsinkin ovat saavuttaneet valtaisan suosion lasten keskuudessa.

Mauri Kunnaksen suhteen minulla on jo pitkään ollut tunne, että hän on vähän turhan avoimesti antautunut markkinavoimien vietäväksi, vaikka on tietysti selvää, että yksi tärkeä syy kirjailijalle kirjoittaa on ansaita rahaa. Hänen kirjansa alkavat pahasti muistuttaa Richard Scarryn hahmojen ryöstöviljelyä yhä uusissa ja uusissa kirjoissa. Mies on ollut vainaa jo vuodesta 1994, mutta aina vain ilmestyy uusia kirjoja hänen nimissään… – Uusin Mauri Kunnaksen nimissä ilmestynyt kirja, Kummallisuuksien käsikirja (Otava 2011), on toki hänen kuvittamansa, mutta sen ovat kirjoittaneet Katariina Heilala ja Mirella Mäkilä, joiden nimiä ei tosin näy kirjan kannessa, vaan ainoastaan nimiösivulla. Kirja luokitellaan ainakin Tuusulan kirjastoissa tietokirjaksi (luokka 15), ja sitä se kyllä onkin, sillä minkäänlaisesta juonellisesta tarinasta ei ole kysymys. Se on kuvitettu luettelo ”kummallisuuksista”, käsikirja, joka kuvitukseltaan reippaasti hyödyntää lukuisia Kunnaksen vanhoja kirjoja, kuten Hui kauhistus! (Otava 1985), Kuningas Artturin ritarit (Otava 1997), Kaikkien aikojen avaruuskirja (1989), Suomalainen tonttukirja (Otava 1979)  ja Joulupukki (Otava 1981). Ihan kiva kirja, ja runsaasti mielenkiintoista sirpaletietoa, mutta pelkään pahoin, että moni lapsi (ja ehkä aikuinenkin) tuntee itsensä petetyksi. Ja sitä paitsi kirjalle voi käydä samoin kuin Havukaisen ja Toivosen kirjalle Tatun ja Patun Suomi (Otava 2007), joka kirjastoissa tietokirjoihin sijoitettuna tahtoo jäädä Tatun ja Patun ihailijoilta piiloon.

Tästä pääsemmekin ruotimaan parin Havukainen-Toivonen uusinta tuotosta nimeltään Tatun ja Patun avaruusseikkailu (Otava 2011). Tatu ja Patu –kirjoillehan on ominaista erittäin runsas, hauska ja ilmeikäs kuvitus, jonka lomaan on sijoitettu niukahko, huumoripitoinen teksti. Tässä uusimmassa kirjassa kuvitus on edelleenkin herkullisen runsas ja kekseliäs, mutta itse tarina on suoraan sanoen tylsä. Tekstiä on runsaasti, ja pelkään pahoin, että se on monin paikoin pienelle lapselle liian vaikeata. Mahtaako olla niin, että kustantaja vaatii tekijöiltä uutta Tatu ja Patu –kirjaa mieluusti joka vuosi, mikä sitten ymmärrettävistä syistä johtaa väkisin väännettyyn lopputulokseen. Sama ongelma saattaa olla Mauri Kunnaksellakin. Havukaisen ja Toivosen hahmot ovat kuitenkin edelleen niin virkistävän tuoreita, että toivon todella välttyväni näkemästä sitä päivää, jolloin Tatu ja Patu –kirjoissakin aletaan kierrättää vanhaa materiaalia!

LR

Mustat hevoset

Kirjat ja kirjallisuus ovat taas kovasti tapetilla. Helsingin kirjamessut käynnistyvät torstaina,  erilaiset palkintoraadit asettelevat ehdokkaitaan – joitain palkintoja on jo jaettukin. Hotakaisen Ihmisen osa sai arvonantoa ranskalaisilta (Prix Courrier International), nobelistiksi päätyi ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer. Kirjallisuuspalkintoja on paljon, mutta vielä paljon enemmän on kirjoja. Esittelenpä lyhykäisesti pari mustaa hevosta syksyiseen kilpaan.

Rosa Liksomin ‘Hytti nro 6′ ei ehkä ole edes musta hevonen, korkeintaan harmaanlaikukas humma kirjallisuuskeskustelun laitumilla – onhan Liksom moninkertaisesti palkittu ja tunnustettu tekijä, jonka nimi hyvinkin saattaa koristaa palkintojen ehdokaslistoja tänäkin vuonna. Liksomin uutuuskirja, alaotsikoltaan ‘kertomus’,  kuvaa suomalaisen tytön (nuoren naisen?) junamatkaa Moskovasta Mongoliaan, Ulan Batoriin. Ajankohtana on 80-luvun puoliväli tai loppu, jolloin neuvostojärjestelmä jo tuntuvasti rakoili. Tyttö tuntuu olevan jollain tapaa pakosalla, karussa omaa elämäänsä. Käy ilmi, että tytön poikaystävä on päätynyt mielisairaalaan vältellessään joutumista Afganistanin sotaan. Tytön suhde poikaan ja pojan äitiin avautuu pikkuhiljaa matkan edetessä ja tytön palatessa mietteissään Moskovaan. Matkaseuraksi hyttiinsä tyttö saa venäläisen viinaanmenevän miehen, jonka jutuissa ja käytöksessä on kestämistä. Juna klonksuttelee halki Venäjän verkkaan, suurimpiin kaupunkeihin pysähdytään päiviksi. Aika tekee tehtävänsä ja epäsuhtaiset matkakumppanit löytävät jonkinlaisen yhteisen sävelen, vaikka miehen holtiton käytös luottamusta koetteleekin. Nautittavinta kirjassa on Liksomin kieli: kaikella on värinsä, makunsa ja hajunsa – ja nuo aistimukset elävöityvät lukijan mielessä siten, että kirjan maailma tuntuu yhtäaikaa todelta ja sadulta. Liksomin lukijoille ehdotan välipalaksi runoja Olli Heikkosen teoksesta ‘Jakutian aurinko’ (Tammi 2000). Jakutian auringossa ollaan samoissa maisemissa, Siperiassa, junassa, matkalla. Kerrassaan nautinnollista luettavaa.

Tommi Melenderin kirjassa ‘Lohtu’ ei tehdä matkaa muuta kuin mielen syövereissä. Lohdussa markkinointisemiootikko Elis Mäki tarkkailee ympäristöään ja pohtii elämälleen tarkoitusta. Mäki on asettanut itselleen todellisen deadlinen: jos elon funktio jää epäselväksi vielä vuodenkin kuluttua, päättää hän päivänsä omakätisesti. Kirjan toinen keskeinen henkilö, elokuvaohjaaja Johan Rautio on hengetön jo tarinan alkaessa – käy ilmi, että Rautio on kuollut liikenneonnettomuudessa Pariisissa. Raution sielunelämään päästään kuitenkin sisälle hänen Mäelle ennen kuolemaansa lähettämiensä sähköpostiviestien välityksellä. Kirjan lähtökohta on siis synkähkö, eikä kirjan tapahtumat suoranaiseksi iloitteluksi ylly missään vaiheessa. Melender sekoittaa kirjassaan useaa eri tyyliä ja tapaa kertoa, eikä perinteistä juonta oikeastaan ole – siis sellaista dekkarimaista, jossa alussa on ruumis ja lopuksi kimuranttien vaiheiden jälkeen selviää kuka olikaan murhaaja. Mutta lukijalleen kirja tarjoaa kuitenkin saman haasteen kuin salapoliisiromaanit: lukiessa tulee pohtineeksi henkilöiden motiiveja, syitä siihen, miksi he mitenkin toimivat – tai lähinnä ajattelevat. Erityisen rakastettaviahan hahmot eivät ole, mutta kiinnostavia kuitenkin. ‘Lohdun’ luettuani nostin lukulistani kärkipäähän Melenderin edellisen kirjan: vuonna 2009 ilmestynyt ‘Ranskalainen ystävä’ oli Finlandia-ehdokas, joten Lohdun päätyminen palkinnoille ei olisi tavaton yllätys sekään. Hieman Liksomia tummempi ja tuntemattomampi ratsu Melender näissä karkeloissa kuitenkin on.

Mustaakin mustempi ehdokas podiumille on Jaakko Pallasvuon ‘Pyytäjät‘. Jo siksi, että kyseessä on sarjakuvateos. Palkintojakin on silloin jaossa vähemmän. Pyytäjät on tyyliltään sellaista sarjakuvaa, johon on varmasti hieman vaikea suhtautua, jos sarjakuvaa ei paljoa lue. Niin kaukana Pallasvuon tuotos on sanomalehtien stripeistä ja kaikille tutuista Ankoista, Asterixeista ja Tinteistä. Piirrosjälki on tavattoman kömpelöä, harmaasävyistä ja tarinakaan ei etene suoria raiteita, vaan tarjolla on sivupolku jos toinenkin. Lyijykynäpiirrosten haparoivuus, värittömyys ja jonkinlainen yleinen ”amatöörimäisyys” lienevät kuitenkin tekijän valitsemia tyylikeinoja, sillä heikkouksina en osaa niitä teoksen luettuani pitää. Kirjassa kaikki vaikuttaa tietystä ankeudesta huolimatta tarkoin harkitulta ja viimeistä piirtoa ja viivaa myöden mietityltä. Tarinan aikaa ja paikkaa on vaikea määritellä – tapahtumat ovat vuoroin arkisia ja vuoroin liki maagisia. Kun on päässyt viimeisen sivun viimeiselle ruudulle, on pakko palata heti taaksepäin. On etsittävä lisää johtolankoja, vastauksia kysymyksiin, jotka jäivät mietityttämään. Tarinan päähenkilö Elias on peitenimen ja peitehenkilön turvin maineeseen noussut kirjailija, joka palaa kotiseudulleen perheenjäsenensä hautajaisiin. Käy ilmi, että Eliaksen suhde perheeseensä on kaikkea muuta kuin mutkaton. Menneisyydessä on jotain, joka vaatisi selvittämistä ja julkituomista. Jos Liksomin rinnalle tarjosin Heikkosta, saattaisi Pallasvuo löytää parinsa vaikkapa Jyrki Vainosen novelleista (kokoelmat Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita ja Luutarha). Niissä yhdistyy samaan tapaan realismi fantasiaan, lopputuleman ollessa jotain todella omaperäistä ja kummallista. Pallasvuolle palkintoja tuskin uskaltaa povata, mutta ehkäpä ehdokkuuksia kuitenkin.

Vaan eipä ole kirjallisuuspalkintojen jako juuri koskaan selvää kauraa. Valistuneita arvailuja voimme voittajista esittää, mutta usein on raisuun raviin käynyt ennakkosuosikki laukannut jo lähtökiihdytyksessä ja lopulta voittoon noussut takamatkalta hyvin kirinyt yllätyshevonen. Väriltään musta tai ainakin tummanpuhuva. Saas nähdä, kuinka käy tänä vuonna.

JK