Nuorgamin listaa lueskellessa ja kuunnellessa tulee oikeastaan vain yksi ajatus mieleen: Voi tätä musiikin määrää! Jos ovat nämä listalle valitut minulle kovin vieraita ja valtaosin entuudestaan tuntemattomia, niin mitä sitten onkaan jäänyt listan ulkopuolelle! Musiikkiteollisuus saattaa olla kriisissä, mutta todennäköisesti juuri nyt julkaistaan enemmän musiikkia kuin koskaan aiemmin. Studiotekniikka on yhä useamman ulottuvilla -  tarvitset vain tietokoneen ja sopivan softan, kenties kännykälläkin pian pärjää. Julkaisukanavat ovat kaikille auki -  MySpace vetelee ilmeisesti viimeisiään, mutta uusia verkkopalveluja syntyy hiipuvien tilalle: on Bandcamp, Soundcloud ja monia muita – ynnä tietenkin Facebook, joka toimii kaiken muun ohella myös musiikkimarkkinoinnin välineenä.

Itselleni tuottaa vaikeuksia pysyä nykyisessä julkaisuvauhdissa mukana. Tuoreisiin äänitteisiin tutustun harvoin ja vielä harvemmin niistä suuresti innostun. Katseeni on kääntynyt menneeseen, suunnilleen jonnekin vuosien 1976 ja 1986 välille. En usko, että juuri tuolloin tehty musiikki olisi yhtään sen parempaa kuin vuonna 2011 tehty, mutta valinnanvaraa  ja -vaikeutta on tuolta aikakaudelta vähemmän. Kenties levyjä tehtiin silloinkin enemmän kuin kukaan jaksoi ja ehti kuunnella, mutta vuosikymmenten kuluessa on suurin osa tuotetusta tavarasta painunut unholaan syystäkin. Aika on siis suodattanut jyvät akanoista. Jyväsiä, eli tunnustettuja klassikkoja ja vähemmälle huomiolle jääneitä helmiä,  löytyy kirjastoista, divareista, uusintajulkaisuina kaupoista ja mikseipä myös esim. Spotifysta.

Warnerin omistama Rhino julkaisee erilaisissa pakkauksissa menneiden vuosikymmenten musiikkia. Lafkan ‘Original Album Series’ -julkaisut kokoavat artistin uralta viisi pitkäsoittoa samaan pahvikoteloon. Pakkaukset eivät ole kovin näyttäviä: kansivihkot puuttuvat ja yksittäiset levyt lepäävät ohkaisissa pahvitaskuissa. Hinta on kuitenkin edullinen – ja onhan tällainen viiden albumin kattaus aivan toista kuin puolivillaiset Best of -viritelmät. X, Violent Femmes ja Jesus and Mary Chain – siinä Riihikallion kirjastosta löytyät Rhinon julkaisusarjan osat. Vastaavia viiden albumin paketteja löytyy myös Sonyn kataloogista, tosin nimellä ‘Original Album Classics’. Riihikallion kokoelmiin näistä ovat päätyneet mm. Run-DMC, Stranglers, Mott the Hoople ja Cheap Trick.

X-nimellä operoivia yhtyeitä ja artisteja löytyy viljalti, mutta tunnetuin niistä lienee John Doen ja Exene Cervenkan luotsaama ryhmä, jonka vuoden 1980 ensialbumi ‘Los Angeles’ sai nimensä yhtyeen kotikaupungin mukaan. Los Angelesin lisäksi ‘Original Album Series’ -paketti sisältää debyyttiä seuranneet pitkäsoitot Wild Gift, Under the Big Black Sun, More Fun in the New World ja Ain’t Love Grand. X ponnisti liikkeelle LA:n orastavasta punk-scenestä ja vielä kahdella ensimmäisellä levyllään yhtye solahtaakin helposti kyseiseen genreen. Uran edetessä yhtyeen soinnissa tilaa sai yhä enenevässä määrin roots-henkinen rock ja keveämpi, mutta silti usein tummasävyinen americana. Ain’t Love Grand -levyllä punkista on jäljellä enää rippeet – lähinnä menneistä muistuttaa Exene Cervenkan paikoin nuotin vierestä kulkeva hoilotus. Kehityksestä ja kokeiluista huolimatta yhtye säilytti omintakeisen ja tunnistettavan soundinsa. Tässä pätkässä X virittäytyy disco-tunnelmiin:

Jos Cervenkan lauluääni on jollekulle liikaa, ei Violent Femmesin Gordon Ganokaan päästä kuulijaansa helpolla. Miehen nasaalisella narinalla ei pitkälle pötkittäisi tämän päivän kykykisoissa, mutta toisaalta harva tämän päivän stara tuottaa yhtä omaperäistä ja mielenkiintoista musiikkia kuin trio Gordon Gano (kitara ja laulu), Brian Ritchie (basso)  ja Victor DeLorenzo (rummut). Yhdysvalloissa miljoonia myynyt yhtye on jäänyt valitettavasti Suomessa pienten piirien suosikiksi. Folkia, gospelia, kantria, bluesia ja altsurockia yhdistellyt ryhmä luotti pääosin akustisiin instrumentteihin ja aikalaisiaan pelkistetympään sointiin. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia ovat mestariteoksia, mutta eipä taso juuri putoa niiden jälkeenkään. Mainittu ‘Original Album Series’ sisältää Violent Femmesin viisi ensimmäistä studiopitkäsoittoa. Tässä makupala orkesterin debyyttilevyltä: 

Mutta se menneistä – vuoden 2011 parhaista levyistähän tässä piti kirjoittelemani. Kuten sanottua, hieman heikosti tunnen asiaa ja mieluusti antaisin ajan tehdä työtään: muutaman vuoden kuluttua asiaa olisi jo helpompi arvioida. Mutta jos jotain on pakko vinkata, niin olkoon se sitten kotimaisen Plain Ride -yhtyeen neljäs albumi Stonebridge. Plain Ride  käynnistyi ilkeästi rokanneessa Sweetheartissa ja elektronisemmassa Chainsmokerissa maineensa luoneen Janne Westerlundin sooloprojektina. Vuosien kuluessa Plain Ride on kasvanut täysiveriseksi yhtyeeksi, jossa Westerlundin lisäksi musisoivat veljekset Pekka (basso) ja Julius (kitara) Jääskeläinen, rumpali Anssi Hallio ja muun muassa koskettimia ja huuliharppua soitteleva  Sami Vironen. Plain Riden musiikkia on vaikea määritellä, mutta onneksi orkesteri tekee sen itse:

The music of Plain Ride is neither traditional nor avant-garde.There is present a distinct love for American music, for Folk, Country, and the Blues. There is the hypno-psychedelic Krautrock sensibility. There are the arranged moments and there are the improvised moments. There are a lot of other things.

[Lähde: www.plainride.com]

Stonebridge-levyllä tunnelma on ehkä aiempaa hitusen painostavampi: yhtyeen keikoilta tuttua krautrock-henkistä junnaavuutta on annosteltu nelosalbumille runsaammalla kädellä. Westerlund ja Jääskeläiset soittelevat myös porilaislähtöisessä Circlessä, joten kenties vaikutteita on otettu siltä suunnalta. Mitään järisyttäviä muutoksia ei Stonebridge kuitenkaan muassaan tuo – kappaleet ovat edelleen taiten rakennettuja ja Westerlundin käheä, miellyttävästi tunnelman mukaan vaihteleva, tulkinta on ennallaan. Välillä äänessä on väkivaltaa ja vaaran tuntua –  ja toisinaan se on silkkaa kevätpäivän auringonpaistetta. Kaunistakin, joskin jälleen television laulukilpailujen standardeista poikkeavalla tavalla. Stonebridgeltä en Youtube-näytettä löytänyt, joten tässä maistiainen edeltäneeltä pitkäsoitolta ‘House on the Hill’:

Niin, ja Plain Riden Stonebridge löytyy sekin Riihikallion kirjastosta. Ei muuta kuin levyjä lainailemaan – sekä uusia että vanhoja.

JK

Mutta lasten suomalaisittain valitettavan niukkaan tietokirjatarjontaan sisältyy tänä syksynä myös eräs aivan ihastuttava teos, vuoden Finlandia Junior  –ehdokkaanakin ollut, Marjatta Levannon kirjoittama ja Julia Vuoren kuvittama Taivaallinen suurperhe (Otava 2011). Tämänkin kirjan kohdalla voi sanoa, että rajanveto kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden välillä on häilyvä. Kirjan luvut voi vallan mainiosti lukea iltasatuinakin, niin ovelan koukuttavasti kirja on rakennettu. Kirja on todellinen runsaudensarvi lapselle (tai aikuiselle), joka on kiinnostunut taiteesta, kulttuureista ja henkimaailman olennoista.

Eri kulttuureissa eri aikoina taiteilijat ovat todella paneutuneet kuvittamaan oman kulttuurinsa uskomusmaailmaa. Ihmisen mielikuvitushan on rajaton. En tiedä, onko kirjaan tietoisesti valittu lähes pelkästään siivekkäitä henkiolentoja, vai onko vain niin, että eri kulttuureissa henkimaailman on mielellään kuviteltu koostuvan siivekkäistä enkeleistä, demoneista, lohikäärmeistä, hevosista, keijukaisista ja tietenkin erilaisista linnun hahmoisista olennoista. Me juutalais-kristillisen kulttuurin edustajat emme todellakaan ole ainutlaatuisia enkelihahmoinemme! Tarinan muotoon kirjoitettu ja rönsyilevästi kuvitettu teos tuo nämä monenkirjavat henkiolennot  tarjolle kaikkine hyveineen ja paheineen (ja niitä riittää!). Mukana kulkevat juliavuorimaiseen tyyliin tarinoita rikastamassa mainiot siivekkäät pikkuolennot vihreä lohikäärme ja valkea lepakko seuranaan musta käärme (jolla ei kuitenkaan ole siipiä…).

Vaikuttaa siltä, että useimmissa kirjastoissa teos löytyy luokasta 20, eli yleisestä uskontotieteestä. Kustantaja ehdottaa kirjan sijoittamista lasten taidekirjoihin. Molemmat ratkaisut puolustavat paikkaansa.

 LR

Mauri Kunnaksen suhteen minulla on jo pitkään ollut tunne, että hän on vähän turhan avoimesti antautunut markkinavoimien vietäväksi, vaikka on tietysti selvää, että yksi tärkeä syy kirjailijalle kirjoittaa on ansaita rahaa. Hänen kirjansa alkavat pahasti muistuttaa Richard Scarryn hahmojen ryöstöviljelyä yhä uusissa ja uusissa kirjoissa. Mies on ollut vainaa jo vuodesta 1994, mutta aina vain ilmestyy uusia kirjoja hänen nimissään… – Uusin Mauri Kunnaksen nimissä ilmestynyt kirja, Kummallisuuksien käsikirja (Otava 2011), on toki hänen kuvittamansa, mutta sen ovat kirjoittaneet Katariina Heilala ja Mirella Mäkilä, joiden nimiä ei tosin näy kirjan kannessa, vaan ainoastaan nimiösivulla. Kirja luokitellaan ainakin Tuusulan kirjastoissa tietokirjaksi (luokka 15), ja sitä se kyllä onkin, sillä minkäänlaisesta juonellisesta tarinasta ei ole kysymys. Se on kuvitettu luettelo ”kummallisuuksista”, käsikirja, joka kuvitukseltaan reippaasti hyödyntää lukuisia Kunnaksen vanhoja kirjoja, kuten Hui kauhistus! (Otava 1985), Kuningas Artturin ritarit (Otava 1997), Kaikkien aikojen avaruuskirja (1989), Suomalainen tonttukirja (Otava 1979)  ja Joulupukki (Otava 1981). Ihan kiva kirja, ja runsaasti mielenkiintoista sirpaletietoa, mutta pelkään pahoin, että moni lapsi (ja ehkä aikuinenkin) tuntee itsensä petetyksi. Ja sitä paitsi kirjalle voi käydä samoin kuin Havukaisen ja Toivosen kirjalle Tatun ja Patun Suomi (Otava 2007), joka kirjastoissa tietokirjoihin sijoitettuna tahtoo jäädä Tatun ja Patun ihailijoilta piiloon.

Tästä pääsemmekin ruotimaan parin Havukainen-Toivonen uusinta tuotosta nimeltään Tatun ja Patun avaruusseikkailu (Otava 2011). Tatu ja Patu –kirjoillehan on ominaista erittäin runsas, hauska ja ilmeikäs kuvitus, jonka lomaan on sijoitettu niukahko, huumoripitoinen teksti. Tässä uusimmassa kirjassa kuvitus on edelleenkin herkullisen runsas ja kekseliäs, mutta itse tarina on suoraan sanoen tylsä. Tekstiä on runsaasti, ja pelkään pahoin, että se on monin paikoin pienelle lapselle liian vaikeata. Mahtaako olla niin, että kustantaja vaatii tekijöiltä uutta Tatu ja Patu –kirjaa mieluusti joka vuosi, mikä sitten ymmärrettävistä syistä johtaa väkisin väännettyyn lopputulokseen. Sama ongelma saattaa olla Mauri Kunnaksellakin. Havukaisen ja Toivosen hahmot ovat kuitenkin edelleen niin virkistävän tuoreita, että toivon todella välttyväni näkemästä sitä päivää, jolloin Tatu ja Patu –kirjoissakin aletaan kierrättää vanhaa materiaalia!

LR

Rosa Liksomin ‘Hytti nro 6′ ei ehkä ole edes musta hevonen, korkeintaan harmaanlaikukas humma kirjallisuuskeskustelun laitumilla – onhan Liksom moninkertaisesti palkittu ja tunnustettu tekijä, jonka nimi hyvinkin saattaa koristaa palkintojen ehdokaslistoja tänäkin vuonna. Liksomin uutuuskirja, alaotsikoltaan ‘kertomus’,  kuvaa suomalaisen tytön (nuoren naisen?) junamatkaa Moskovasta Mongoliaan, Ulan Batoriin. Ajankohtana on 80-luvun puoliväli tai loppu, jolloin neuvostojärjestelmä jo tuntuvasti rakoili. Tyttö tuntuu olevan jollain tapaa pakosalla, karussa omaa elämäänsä. Käy ilmi, että tytön poikaystävä on päätynyt mielisairaalaan vältellessään joutumista Afganistanin sotaan. Tytön suhde poikaan ja pojan äitiin avautuu pikkuhiljaa matkan edetessä ja tytön palatessa mietteissään Moskovaan. Matkaseuraksi hyttiinsä tyttö saa venäläisen viinaanmenevän miehen, jonka jutuissa ja käytöksessä on kestämistä. Juna klonksuttelee halki Venäjän verkkaan, suurimpiin kaupunkeihin pysähdytään päiviksi. Aika tekee tehtävänsä ja epäsuhtaiset matkakumppanit löytävät jonkinlaisen yhteisen sävelen, vaikka miehen holtiton käytös luottamusta koetteleekin. Nautittavinta kirjassa on Liksomin kieli: kaikella on värinsä, makunsa ja hajunsa – ja nuo aistimukset elävöityvät lukijan mielessä siten, että kirjan maailma tuntuu yhtäaikaa todelta ja sadulta. Liksomin lukijoille ehdotan välipalaksi runoja Olli Heikkosen teoksesta ‘Jakutian aurinko’ (Tammi 2000). Jakutian auringossa ollaan samoissa maisemissa, Siperiassa, junassa, matkalla. Kerrassaan nautinnollista luettavaa.

Tommi Melenderin kirjassa ‘Lohtu’ ei tehdä matkaa muuta kuin mielen syövereissä. Lohdussa markkinointisemiootikko Elis Mäki tarkkailee ympäristöään ja pohtii elämälleen tarkoitusta. Mäki on asettanut itselleen todellisen deadlinen: jos elon funktio jää epäselväksi vielä vuodenkin kuluttua, päättää hän päivänsä omakätisesti. Kirjan toinen keskeinen henkilö, elokuvaohjaaja Johan Rautio on hengetön jo tarinan alkaessa – käy ilmi, että Rautio on kuollut liikenneonnettomuudessa Pariisissa. Raution sielunelämään päästään kuitenkin sisälle hänen Mäelle ennen kuolemaansa lähettämiensä sähköpostiviestien välityksellä. Kirjan lähtökohta on siis synkähkö, eikä kirjan tapahtumat suoranaiseksi iloitteluksi ylly missään vaiheessa. Melender sekoittaa kirjassaan useaa eri tyyliä ja tapaa kertoa, eikä perinteistä juonta oikeastaan ole – siis sellaista dekkarimaista, jossa alussa on ruumis ja lopuksi kimuranttien vaiheiden jälkeen selviää kuka olikaan murhaaja. Mutta lukijalleen kirja tarjoaa kuitenkin saman haasteen kuin salapoliisiromaanit: lukiessa tulee pohtineeksi henkilöiden motiiveja, syitä siihen, miksi he mitenkin toimivat – tai lähinnä ajattelevat. Erityisen rakastettaviahan hahmot eivät ole, mutta kiinnostavia kuitenkin. ‘Lohdun’ luettuani nostin lukulistani kärkipäähän Melenderin edellisen kirjan: vuonna 2009 ilmestynyt ‘Ranskalainen ystävä’ oli Finlandia-ehdokas, joten Lohdun päätyminen palkinnoille ei olisi tavaton yllätys sekään. Hieman Liksomia tummempi ja tuntemattomampi ratsu Melender näissä karkeloissa kuitenkin on.

Mustaakin mustempi ehdokas podiumille on Jaakko Pallasvuon ‘Pyytäjät‘. Jo siksi, että kyseessä on sarjakuvateos. Palkintojakin on silloin jaossa vähemmän. Pyytäjät on tyyliltään sellaista sarjakuvaa, johon on varmasti hieman vaikea suhtautua, jos sarjakuvaa ei paljoa lue. Niin kaukana Pallasvuon tuotos on sanomalehtien stripeistä ja kaikille tutuista Ankoista, Asterixeista ja Tinteistä. Piirrosjälki on tavattoman kömpelöä, harmaasävyistä ja tarinakaan ei etene suoria raiteita, vaan tarjolla on sivupolku jos toinenkin. Lyijykynäpiirrosten haparoivuus, värittömyys ja jonkinlainen yleinen ”amatöörimäisyys” lienevät kuitenkin tekijän valitsemia tyylikeinoja, sillä heikkouksina en osaa niitä teoksen luettuani pitää. Kirjassa kaikki vaikuttaa tietystä ankeudesta huolimatta tarkoin harkitulta ja viimeistä piirtoa ja viivaa myöden mietityltä. Tarinan aikaa ja paikkaa on vaikea määritellä – tapahtumat ovat vuoroin arkisia ja vuoroin liki maagisia. Kun on päässyt viimeisen sivun viimeiselle ruudulle, on pakko palata heti taaksepäin. On etsittävä lisää johtolankoja, vastauksia kysymyksiin, jotka jäivät mietityttämään. Tarinan päähenkilö Elias on peitenimen ja peitehenkilön turvin maineeseen noussut kirjailija, joka palaa kotiseudulleen perheenjäsenensä hautajaisiin. Käy ilmi, että Eliaksen suhde perheeseensä on kaikkea muuta kuin mutkaton. Menneisyydessä on jotain, joka vaatisi selvittämistä ja julkituomista. Jos Liksomin rinnalle tarjosin Heikkosta, saattaisi Pallasvuo löytää parinsa vaikkapa Jyrki Vainosen novelleista (kokoelmat Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita ja Luutarha). Niissä yhdistyy samaan tapaan realismi fantasiaan, lopputuleman ollessa jotain todella omaperäistä ja kummallista. Pallasvuolle palkintoja tuskin uskaltaa povata, mutta ehkäpä ehdokkuuksia kuitenkin.

Vaan eipä ole kirjallisuuspalkintojen jako juuri koskaan selvää kauraa. Valistuneita arvailuja voimme voittajista esittää, mutta usein on raisuun raviin käynyt ennakkosuosikki laukannut jo lähtökiihdytyksessä ja lopulta voittoon noussut takamatkalta hyvin kirinyt yllätyshevonen. Väriltään musta tai ainakin tummanpuhuva. Saas nähdä, kuinka käy tänä vuonna.

JK

Lastenkirjojen sisällöt nousevat aina silloin tällöin kohun kohteeksi. Tänään Iltalehden otsikoissa reviteltiin seuraavasti: ”Lastenkirjassa uhataan itsemurhalla – Äiti järkyttyi!”. Kyseessä on klassinen tsekkiläinen lasten kuvakirja Myyrä puhemiehenä, jonka on kirjoittanut Hana Doskocilová ja kuvittanut Zdenek Miler. Siinä jänikset Jonni ja Jenni ”riiustelevat” ja kun Jenni-jänis hieman kujeillen antaa pakit Jonnille, tämä vaipuu synkkiin aatoksiin. Jonni huokaa: ”Jenni ei halua minua, niin se on. Mutta minä näytän sille! Syön tahallani myrkyllisen kärpässienen ja kuolen. Silloin se näkee, miten paljon rakastin sitä.”. Kuten arvata saattaa, ei Jonni sieniä syö, vaan jänöpari löytää toisensa ja pian metsässä vietetään häitä. Onko tällainen sitten vaarallista tai vahingollista luettavaa lapselle?

Minä en vastausta edellä asetettamiini kysymyksiin tiedä – joskin suhtaudun epäillen kirjojen vaarallisuuteen ja vahingollisuuteen. Tiedän sen, että lapsena en ollut Myyrä-kirjaa lukenut, eikä sitä minulle luettu. Silti ekaluokkalaisena ihmissuhderintamalla koetun tappion jälkeen vollotin vuolaasti ja toivoin, että kuolisin, jottei tarvitsisi enää mennä kouluun. Seuraavana päivänä menin sitten kuitenkin ja murheet unohtuivat nopsaan. Tällä anekdootilla tahdon kertoa sen, että lapselle hetkelliset synkätkin aatokset ovat luontaisia – olipa se lapsuus kuinka turvallinen ja turvattu tahansa. Kirjaa ei noiden tuntemusten syntymiseen tarvittu. Kärpässieniä tiesin olevan ja vanhempani olivat viisaasti opastaneet, että mitään sieniä ei saa metsästä poimia eikä ennen kaikkea suuhunsa laittaa – monet sienistä kun ovat myrkyllisiä. Kertoivatpa vanhempani myös, että monista sienistä saa kuitenkin valmistettua hyvää ruokaa, kunhan vain sienet käsitellään oikein. No, jälkimmäiseen seikkaan en usko tänä päivänäkään, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että vaaroja, ikäviä ja vaikeita asioita on maailma pullollaan. Ja joskus on hyvä, että niitä kirjoissakin käsitellään. Hyvä on myös lukea monenlaista kirjallisuutta, tutkia maailmaa, ihmisiä, eläimiä, kansoja ja kulttuureita. Eikä vain tutkia, vaan myös elää osana maailmaa – olla rohkea ja peloton, varovainenkin tarpeen tullen. Ja vaikka historia tuntee Hitlerin ja Stalinin, tuntee se myös valtavan joukon ansioituneita, viisaita, hyviä ja kunnioitettuja ihmisiä, jotka ovat lukeneet samat kirjat kuin herrat hirmuhallitsijat ja kenties vielä paljon muitakin opuksia. Ja sitten on tavallisia tallaajia, jotka lukevat niitä samoja kirjoja, toisia kirjoja, kirjoja ylipäätään – ja elävät elämänsä onnellisina loppuun asti, vaikka vastuksia matkalleen osuukin. Niin kuin saduissa konsanaan.

Hankalista asioista on hankala kirjoittaa. On hienoa, että arvon kirjailijat ovat vaivan nähneet ja monissa teoksissaan pulmallisia seikkoja hienosti ja hienovaraisesti esiin tuoneet. Helppoa sen sijaan on kehua Benjamin Choudin hauskaa lastenkirjaa Hei hei, Luppis. Kirja on kertomus yksinäisyydestä ja ystävyydestä, kasvamisesta, rohkeudesta ja ties mistä. Kuvitus on mitä mainioin ja… Niin, kertokoon kansi ja takakannen teksti sen mitä ensikädessä on tarpeen tietää:

”Minun

pehmopupuni

nimi on Luppis.

Siitä ei ole paljon

mihinkään.

On korkea aika

hankkia oikeita

kavereita.”

Ja uskallan luvata: ‘Hei hei, Luppis’ on täysin vaaratonta luettavaa. Mutta koska haluan olla hiukan kapinallinen, suosittelen luettavaksenne myös jotain sellaista, jota moni saattaa pitää täysin mauttomana ja sopimattomana: Alex Schulmanin ja Emma Adbågen tuore (ja ainakin toistaiseksi suomentamaton) lasten kuvakirja Bajsfesten on kerrassaan hillitön, absurdin huumorin sävyttämä,  mutta silti jollain tapaa toden- ja arjenmakuinen tarina isästä ja lapsesta ja lapsen… eh, luontaisista elintoiminnoista. Lukekaa itse, ilahtukaa, naurakaa – tai suuttukaa ja pahoittakaa mielenne!

JK

 Mutta kun kyseessä ovat kirjat, asia ei olekaan enää niin yksioikoinen. Onhan meillä kirjaston koko kirjavalikoimakin vapaasti tarjolla, mutta silti – ainakin minulle – tulee välillä kova hinku ostaa jokin kirja tai jopa useita ihan ikiomaksi. Useimmiten tämä hinku iskee päälle isossa kirjakaupassa, kirjamessuilla tai muissa samankaltaisissa ympäristöissä, joissa tavaraa on tarjona runsain mitoin ja houkuttelevasti esille pantuna. Tällöin eivät ollenkaan muistu mieleen kotona täysinä notkuvat kirjahyllyt ja kirjakasat pöydillä ja jopa lattioilla. Eikä se tosiasia, että joskus tulee kirjastonkin kirja kannettua lukemattomana takaisin, kun ei kerta kaikkiaan ole ollut aikaa lukea sitä. Kyllähän nyt aina pari kirjaa vielä johonkin mahtuu! – Valitettavasti tämä kova hinku saattaa iskeä myös tavaratalon naistenvaateosastolla tai sisustusliikkeessä varsinkin alennusmyyntien aikaan, mutta emme nyt puutu siihen…

Ehkä kyse on siitä, että ihan uutta ja iskemätöntä kirjaa on nautinnollista ryhtyä lukemaan. Ja kai se omistaminenkin jotain merkitsee: tämä kirja on minun, sitä ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa, kukaan muu ei ole lehteillyt sitä tahmaisine sormineen.

Ostan siis kymmenisen kirjaa vuodessa, en sentään enempää. Ja huonoa omaatuntoa kannan ainoastaan siitä, etten ole lukenut niitä kaikkia kirjoja, jotka hyllyissäni notkuvat. Vaikka ehdinhän minä lukea sitten eläkkeellä ollessani, luulisin. Siihen asti nautin vain omistamisesta.

LR

Riihikallion kirjastossa cd-hyllyt pursuavat. Jos automobiilissasi on laite cd-pyörylöiden soittoon, tule ja hae kesämusat lainaan. Tohdin ehdottaa muutamia uudenkarheita tai ainakin kohtalaisen tuoreita äänitteitä kuunneltavaksesi:

Asa Masa: Jou Jou - www.myspace.com/asamasa

Die Antwoord: Sos - www.myspace.com/dieantwoord

Fujiya & Miyagi: Ventriloquizzing - www.myspace.com/fujiyaandmiyagi

Iron & Wine: Kiss Each Other Clean - www.myspace.com/ironandwine

Nightsatan: Midnight Laser Warrior - www.myspace.com/nightsatan

Radiohead: The King of Limbs - www.myspace.com/radiohead

Robyn: Body Talk - www.myspace.com/robynmyspace

Sufjan Stevens: The Age of Adz - www.myspace.com/sufjanstevens

Them Bird Things: Wildlike Wonder - www.myspace.com/thembirdthings

Wovenhand: The Threshingfloor - www.myspace.com/wovenhand

Enhän toki itsekään ole näistä kuullut edes murto-osaa, joten tarkemmat arviot ynnä pisteytykset jätän tehtäväksenne. Kenties sen kesäisen automatkan kohdalle sattuessa saattaisin ottaa joitakin näistä kuunteluun. Jos vain matkatoverit moiseen suostuisivat : ) 

Omiin lomiin on vielä aikaa, mutta toivotan kuitenkin kaikille ennakkoluulotonta ja hauskaa kesää kiinnostavan musiikin parissa!

JK

Huomasin juuri, että olen ihan suunnittelematta lukenut viime aikoina aika pinon maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden opuksia. Aihe on kai ollut niin kiinnostava, että sen äärelle on tehnyt mieli palata yhä uudelleen, joka kerta vähän eri näkökulmasta.

Mainio esimerkki ehdasta mamukirjallisuudesta on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin esikoisteos Mistään kotosin. Kirja kuvaa Ruotsiin muuttaneen iranilaisperheen arjen kommelluksia, yritystä ja erehdystä, unelmien ja todellisuuden törmäystä. Samalla se on nuoren tytön kasvutarina, eikä sukupolvien välistä jättimäistä kuilua – iranilaisvanhemmat vs. ruotsalaistunut teinityttö – voi tietenkään ohittaa. Ja kaikessa kulkee mukana lämmin huumori.

Paljon julkisuutta saanut Alexandra Salmelan 27, eli, Kuolema tekee taiteilijan on näyte siitä, miltä Suomi voi näyttää muualta tulleen silmin. Liekö siis ihme, että kirja osaa niin huvittaa kuin ärsyttääkin kantasuomalaista lukijaa? Kirjan mehukkainta antia ovat vaihtelevat näkökulmat erilaisine ajatustapoineen sekä alkuun ylimielisen päähenkilön asteittainen sopeutuminen suomalaiseen kulttuuriin. Kaikki Suomessa, täällä onnen kultalassa, ei olekaan ruusuista, ennemminkin masentavaa. Ihmiset ovat sivistymättömiä juntteja, kelit ovat huonot ja maalla on tylsää. Mutta kun paikalliseen elämäntahtiin tottuu, siihen voikin ihastua.

Kolmanneksi esimerkiksi on pakko nostaa riemukas brittiklassikko 1990-luvulta, Hanif Kureishin Esikaupunkien buddha. Siinä nuori pakistanilaistaustainen miehenalku etsii paikkaansa 1970-luvun värikkäässä Lontoossa, kulttuurien ja luokkaerojen luovassa sekamelskassa. Kureishin kertomuksen vauhtiin ei voi olla tempautumatta mukaan, ja matkan varrella saa varmasti myös nauraa. Kaikkein herkkähipiäisimmille en tosin lähtisi tätä kirjaa tarjoamaan, sen verran kaunistelematonta teksti paikoin on.

Lukuisien kulttuuritörmäyksien jälkeen yritin löytää maahanmuuttajakirjallisuudesta yhteistä ylevää sanomaa, kuinka ihminen on pohjimmiltaan samanlainen asuinpaikasta ja kulttuurista riippumatta. Mutta ei perhana, en löytänyt. Hauskaa oli silti, tai juuri sen vuoksi.

KR

Jostain tällaisista ja vielä paljon syvemmälle sieluun pureutuvista seikoista kirjoittaa Tuomas Kyrö uusimmassa teoksessaan Urheilukirja. Kyrö kirjoittaa urheilusta omakohtaisten kokemustensa pohjalta, urheilun harrastajan ja seuraajan näkökulmasta, mutta etenee yksityisestä yleiseen siinä tahdissa, että hitaampaa hirvittää. Kyrön edellinen kirja, Mielensäpahoittaja, oli erinomaisen nasevaa tekstiä, mutta tiivis on Urheilukirjakin. Kyrö nivoo kokonaisia sukupolvia koskettavia yhteiskunnallisia tapahtumia muutaman lauseen mittaan. 

”Etenkin Myllylän urheilullinen nousu osui yksiin Suomen taloudellisen nousun kanssa, joka liitettiin jo jääkiekon maailmanmestaruuteen vuonna 1995. Mytologian mukaan jääkiekkomaajoukkueen kultamitalia seuranneena aamuna osakekurssit ampaisivat ylös, Nokia maailmalle, tissibaarit kiinni, työllisyys ylös, Rytsölöille Lamborghinit.”

Ja kuten Kyrö kirjassaan kirjoittaa, urheilu elää pitkälti kansallistunteesta, vaikka urheilijalle itselleen kansallisuudella ei välttämättä suurta merkitystä olekaan:

“…me todistamme mustavalkovastaanottimien ääreltä kuinka Keijo pyyhkii monarkioista ja kulttuurikansoista tulevilla kuskeilla asfalttia. Keke viestitti, että olimme astuneet suoraan puusuksien päältä limusiinin takapenkille, olimme moderni ja teollistunut kansakunta, joka kuljetti lapsensa autoilla kouluun ja rikkauksiin.”

Kun suomalainen kapuaa arvokisoissa korkeimmalle pallille ja siniristilippu nousee salkoon, nieleskelee moni penkkiurheilija liikutustaan kotisohvalla. Vaikka suhde urheiluun olisi vähemmän myötämielinen, voi Kyrön Urheilukirjaan silti tarttua – vaikkapa vain kirjailijan sanankäytön ja hämmästyttävien oivallusten vuoksi: kuten sen, että Kyrön mukaan maratonaari Janne Holménissa on paljolti Juhani Peltosen Elmoa. 

Kyrö käsittelee kirjassaan tappiot ja voitot – mukana on urheilun gloriaa, mutta myös mahalaskuja ja dopingkäryjä. Taitavasti kirjailija osaa selittää asiayhteydet, suuret kaaret ja pienet detaljit. Suksimisen ja kestävyysjuoksun ohella käsitellään niinkin eksoottista lajia kuin showpaini. Mukana ovat myös jääspeedway ja telemark.

Jos on urheilulajien määrä loputon, niin kiitettävän runsas on myös erilaisten urheilu- ja liikuntakirjojen määrä. Tuusulalaisia hellitään tänä kesänä jo toisella frisbeegolfradalla: Jokelaan valmistunee tänä kesänä uusi rata – ja Hyrylän urheilukeskuksen 9-väyläinen on ollut pelattavissa jo viime kesästä. Kari Toivonen ja Juha Rantalaiho (yksi Suomen ehdottomista frisbeegolfhuipuista) ovat kirjoittaneet ensimmäisen suomenkielisen yleisesityksen lajista: Frisbeegolf: harrasta, pelaa, kilpaile. Kirjassa käydään läpi lajin perusteet, esitellään tekniikoita, välineitä ja lajin harrastus- ja kilpailutoimintaa – sekä säännöt ja aina tärkeä lajietiketti. Golf-opuksen lisäksi tuoreita urheilukirjoja löytyy mm. kahvakuulaharjoittelusta, parkourista ja potkunyrkkeilystä. Mielenkiintoiselta vaikuttaa myös lähinnä novellistina tunnetun Maarit Verrosen ’Pieni kumikanoottikirja’. Urheilua? Liikuntaa? Vai aivan jotain muuta? Ota selvää!

En suurin surminkaan enää lähtisi jääkiekkokatsomoon, enkä kiekkoa seuraa edes kotisohvalta. Antero Mertarannan aloittaessa joka keväisen MM-urakointinsa suu vaahdossa, sammutan töllön ja keksin parempaa tekemistä. Silti urheilussa aina jokin liikuttaa. Vaikka yritän olla urheilua seuratessani neutraali ja analyyttinen, tunteet puskevat väkisin pintaan. Jarkko Niemisen hävitessä ottelunsa, otan luurin käteeni ja soitan isälleni: vuorossa on minuuttien mittainen vuodatus siitä, mikä meni pieleen ja miten Jaken olisi pitänyt pelata. Niin kuin minä sen nyt tietäisin.

JK

Jos koulun historiantunneista on jo vierähtänyt aikaa, voi hyvin kirjoitettua historiaa käsittelevää kirjaa lukea kuin jännityskertomusta: mistä alkoi tapahtumien vyöry, kuka sen sai aikaiseksi ja selvisikö tarinan sankari tai konna hengissä vai pantiinko pää lopulta pölkylle? Tällaisen lukukokemuksen tarjosi minulle Mirkka Lappalaisen teos Susimessu. Lappalainen käy kirjassaan yksityiskohtaisesti läpi Ruotsi-Suomen sisällissodan vaiheita 1500- ja 1600-lukujen vaihteesta. Hatarasti muistin vielä nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin, mutta kirjaa lukiessani palasi moni asia mieleen – ja opin tietysti paljon uuttakin. Lappalaisella on taito kertoa tapahtumista vetävästi, kiinnostavia yksityiskohtia viljellen. Kirjaa sävyttää myös hillitty huumori: Puolan kruunun haltijaa hän kuvaa näin: “Sigismund olisi soveltunut rauhallisten aikojen monarkiksi, soittamaan luuttua ja keskustelemaan viisaita aristokraattien ja oppineiden kanssa”.  Susimessun tyylilaji on siis varsin kaukana kuivakoista oppikirjoista. Uskaliaasti suosittelen kirjaa niillekin, joille koulun historian tunnit olivat pitkiä ja piinallisia.

Lähemmäs nykyaikaa tullaan  Jukka Rislakin teoksessa Paha sektori: atomipommi, kylmä sota ja Suomi. Kirjan rakenne on Susimessua pirstaleisempi, eikä Rislakki ole pyrkinytkään dekkarimaiseen juonenkuljetukseen. Kirjailija on tehnyt ilmeisen suuren työn penkoessaan arkistoja Suomessa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Lähteistään kirjailija on onnistunut poimimaan suunnattoman määrän mehukkaita yksityiskohtia. Näistä detaljeista muodostuu viihdyttävä ja helposti luettava kokonaisuus, josta ainakin kaltaiseni historiaa vain pintapuolisesti tunteva lukija löytää loputtomasti uutta tietoa ydinaseista ja suurvaltojen välisistä jännitteistä ja Suomen asemasta idän ja lännen puristuksessa kylmän sodan aikana. Asiaa paremmin tuntevillekin kirja tarjonnee jotain uutta: Unto Hämäläinen kirjoittaa Helsingin Sanomissa näin: “Kylmäsotakirjojen tulva on niin vuolas, että ahkerakin lukija alkaa jo tuskastua. Jossain vaiheessa käy, kuten kävi oikeille sotakirjoille: ei jaksa lukea. Se on jo lähellä. Paha sektori onnistuu ylittämään kyllästymispisteen sen vuoksi, että Rislakki pystyy antamaan kokonaiskuvan Suomen ja Yhdysvaltain suhteista ja sen lisäksi kaivamaan uutta tietoa salatusta yhteistyöstä.” (HS 17.9.2010).

Edellä mainitut Savoilan jä Hämäläisen kritiikit löysin Kritiikkiportista. Portaali kokoaa verkkolehtien taidearvioita, tällä hetkellä ymmärtääkseni 28 eri julkaisusta. Sieltä löydät arviot uusimmista historiallisista romaaneista ja Tuomari Nurmion viimeisimmästä levystä. Kerrassaan mainio palvelu – löydät sen osoitteesta www.kritiikkiportti.fi.

JK