Musiikillinen ilotulitus

Pian on aika pamauttaa papaatti vuodenvaihteen merkiksi, mutta myös katsottava menneeseen ja listattava vuoden parhaat kirjat, äänilevyt, elokuvat, konsertit – ja niin edelleen. Riihikallion lähikirjastoon vuosittain saapuvien äänitteiden vuo ei ole mikään Imatran koski vaan paremminkin keittiön tippuva hana. Vaikka määrät ovat pieniä, on kirjastomme kokoelmiin hankittu tänä vuonna julkaistuja äänitteitä sellainen määrä, etten ole ennättänyt tutustua likimainkaan kaikkiin kiinnostaviin tapauksiin. Tässä kuitenkin hät’hätää kyhätty ultimaattinen TOP-5-lista vuoden 2014 mahtavimmista musiikkiäänitteistä Riihikallion kirjastossa:

REIGNING SOUND: Shattered (Merge Records)

Greg Cartwrightin luotsaaman suht’ pitkäikäisen mutta kokoonpanoltaan muuttuneen kombon uutuuslevy on sopivaa musiikkia sellaiselle, jota uusimmat villitykset ja päivän jännittävimmät uudet soundit eivät pauloihinsa saa. Se on ajatonta, 60-luvulta haiskahtavaa sielukasta rockia, joka kuulostaa samanaikaisesti sekä tutulta että tuoreelta. Pelkäksi pastissiksi levy ei jää, sillä Cartwright on oiva laulunkirjoittaja, jonka tyylitajuisesta paletista löytyy riittävän omaperäisiä sävyjä. Cartwrightin aiemmasta tuotannosta kannattaa tsekata tilaisuuden tullen astetta äänekkäämpi Oblivians kuin myös Compulsive Gamblers – unohtamatta aikalailla tämän Shattered-levyn hengessä soivaa Parting Gifts -yhtyettä.

Reigning Sound: Falling Rain (Soundcloud-linkki)

FLESHTONES: Wheel of Talent (Yep Roc)

Jo 70-luvun puolivälin kieppeillä perustettu Fleshtones jaksaa pitää yllä tiukkaa tempoa, vaikka levytystahti onkin ehkä hieman hiipunut. Edellinen studiopitkäsoitto ’Take a Good Look’ ilmestyi jo vuonna 2007, mutta todennäköisesti hyytymättömän keikkakoneen maineessa oleva bändi tienaakin leipänsä tien päällä – keikkapaikalta toiselle matkaten. Wheels of Talent ei vähemmän yllättäen tuo mitään uutta Fleshtonesin sointiin: yhtye toistaa levystä toiseen samaa garagerock-kaavaansa onnistuen välillä paremmin, välillä heikommin. Wheels of Talent alkaa railakkaasti rokkaavalla kuuden biisin kimaralla, jonka jälkeen vauhti hieman laantuu – ja ainakin omasta mielestäni levyn paras materiaali on vuorossa. En erityisemmin välitä Peter Zaremban urosleijonakarjahtelusta, mutta heti kun mies ottaa softimman ja huolettomamman tatsin lauluunsa, alkaa musiikki viedä mukanaan. Mainio ’How to Say Good Bye’ saa tuekseen jousitaustan ja heti seuraavassa ’For a Smile’ -kappaleessa vierailijana on Southern Culture on the Skidsin Mary Huff – ja biisi on sitä myöden silkkaa Dusty Springfieldiä! Erikseen on vielä mainittava  hyväntuulinen ’Tear for Tear’, jonka päätyttyä onkin jälleen painettava soittimen PLAY-näppäintä.

Fleshtones: Remember the Ramones (Soundcloud-linkki)

DUM DUM GIRLS: Too True (Sub Pop)

Jos Fleshtones ja Reigning Sound ovat olleet uskollisia garagerock-juurilleen, on Dum Dum Girls kulkenut lyhyen uransa aikana pitkän matkan sieltä mistä on lähtenyt. Ensialbumillaan jonkinlaista garagepsykedeliaa, 60-luvun tyttöpoppia ja shoegaze-kitararockia yhdistellyt bändi (tai artisti) on kolmannella pitkäsoitollaan tullut huomattavasti lähemmäs tätä päivää ja valtavirtaa. Ensikuulemalla Too True olikin pettymys, sillä vaikka pääjehu Dee Deen kipaleet miellyttävätkin, on albumin moderni indiepop-soundi ainakin omaan korvaani aavistuksen luotaantyöntävä. Tällaiset äänitteet tekevät kuitenkin kiusaa hyllyssä seisoessaan: aina välillä on otettava levy lautaselle ja yritettävä päästä läpi kimaltelevan ulkokuoren – ja useamman toiston jälkeen alkoikin Too Truen ydin löytyä: levyhän on täynnänsä konstailemattomia ja tunnelmallisia pop-kappaleita, joissa on useimmiten avara ja jollain tapaa elokuvallinen fiilis. Tai sitten olen vain katsellut Youtubesta liikaa yhtyeen näyttäviä musavideoita. 😛

Dum Dum Girls: Rimbaud Eyes (Soundcloud-linkki)

MARISSA NADLER: July (Bella Union)

Tuntuu koomiselta, että joskus 90-luvulla Alanis Morissetten kiihkeimmän suosion aikaan jaksettiin vaahdota itsenäisten laulaja/lauluntekijänaisten esiinmarssista. Jos omia lauluja rustaava ja niitä esittävä nainen olikin kenties joskus jonkinlainen ilmestys ja ihmetyksen aihe, on etenkin tämän päivän modernissa folk-skenessä liki ylitarjontaa kummankin sukupuolen yrittäjistä. Tällä saralla varteenotettavimpia lienee jo laajan tuotannon omaava amerikkalainen Marissa Nadler. July on nimestään huolimatta liki täydellinen talvilevy: musiikki on rauhallista mutta dramaattista, haurasta ja silti voimakasta – parasta kuuman juoman kanssa nautittuna lämpimissä sisätiloissa pakkasen paukkuessa lasin takana. Suositeltakoon tätä ainakin kaikille, jotka ovat viehättyneet musiikista skaalalla PJ Harvey – Neko Case – Aimee Mann.

Marissa Nadler: Dead City Emily (Soundcloud-linkki)

RISE AGAINST: The Black Market (Interscope)

Punk-piireissä Rise Against sai sell-out leiman jo varmaan hyvän aikaa ennen kuin siirtyi isoille levy-yhtiöille – siksi tarttuvia ralleja bändi kirjoitti jo varhaisille levyilleen. Ja sitä samaa, iskevää ja melodista, suurtakin suurempaa sliipatuilla soundeilla tykitettyä punk-sävytteistä rockiaan Rise Against tarjoilee viimeisimmällä levylläänkin. Mikään ei ole siis muuttunut, vokalisti Tim McIlrathin äänessä on edelleen vimmaa ja bändin soitto tiukkaakin tiukempaa. Ehkäpä herrat haluavat vieläkin kapinoida ja parantaa maailmaa, mutta musiikkinsa on kuitenkin vain ja ainoastaan korkealuokkaista viihdettä. Sen parissa aika rientää, se antaa vauhtia pyörälenkille ja saa raudan nousemaan salilla (ainakin puolen kilon punteilla) – synkähköstä kannestaan ja uhkaavasti nimetyistä kappaleistaan huolimatta The Black Market piristää!

Rise Against: The Great Die-Off (Soundcloud-linkki)

Siinäpä tiukka ja kompakti top-vitonen! Nyt papaattikauppaan ja kotiin levysoittimen äärelle. Kiitos kuluneesta vuodesta kaikille Riihikallion kirjaston asiakkaille –  ja hyvää uutta vuotta tasapuolisesti kaikille ihmisille ja metsän eläimille!

JK

Advertisement

Allergioita ja ”allergioita”

Auringon valo ja lämpö tuo lehdet puihin ja vihreyttä yltympäriinsä. Vehreyden myötä saapuvat myös kutisevat silmät ja vuotavat nenät. Alkukesä on itselleni allergioiden aikaa. Erilaisia troppeja pitää nauttia tuon tuostakin, jotta oireet pysyisivät siedettävinä. Tiedä sitten, vaikuttavatko antihistamiinit sun muut lääkeaineet tervehdyttävästi myös musiikkimakuuni, sillä kesä on aikaa, jolloin saatan altistaa itseni tietyille musiikillisille ilmiöille ja tyyleille ilman piinallisia oireita.

Auringonpaisteessa en saa enää näppyjä kuluneimmistakaan suomirockin klassikoista, eivätkä ska- ja reggaerytmit aiheuta hengenahdistusta samaan tapaan kuin syksyllä tai talvella. Kun tammikuussa laitan soimaan vaikkapa Flogging Mollyn irkkuvaikutteisen punk-biisin, saavat kappaleessa soivat viulut ja haitarit elimistöni heti varuilleen: jos ei suorastaan kuume nouse, niin ainakin kylmä hiki nousee pintaan. Kesällä kestän pahempiakin etnoiluja aivan toiseen tapaan. Ja se musiikin ja auringon yhteisvaikutus! Kun talvella kuuntelen musiikkia luurit päässäni ja tuijottelen umpimielisenä tyhjyyteen – tai selailen kuunnellessani hajamielisesti levyn kansivihkoa – niin kesän tullessa avaan terassin oven, käännän äänenvoimakkuutta isommalle ja naputan rohkeasti tossun kärjellä tahtia. Melkoista irroittelua siis! 

Rytmijalkaa voisi näin alkukesästä vetreyttää esimerkiksi kuuntelemalla Anti-Flagin pitkäsoittoa ’For Blood and Empire’. Pittsburghilaisnelikon reipas, yhteiskunnallisiin epäkohtiin pureutuva punk sopii hyvin perjantai-illan ratoksi, mutta piristää myös kummasti maanantaiaamuna, kun silmät pitäisi saada auki. Kupillinen teetä ja Anti-Flag stereoihin, niin jo unihiekka kaikkoaa. Tällä levyllään Anti-Flag siirtyi kaikkien periaatteidensa vastaisesti monikansalliselle jättilevy-yhtiölle, mutta annettakoon sekin anteeksi, sillä orkesterin vimma ei kurssin vaihdoksesta laantunut – eikä sävelkynä tylsynyt. Aivan edellisen albuminsa ’The Terror State’ veroinen ei tämä levy ole, mutta se olisikin jo liikaa pyydetty. Oivallista kesämusiikkia, jos mikä. 

Jos punk on liian rätväkkää menoa, niin sitten voi helliä korviaan hieman rennommalla musiikilla. Leppoisampaa rytmiikkaa löytyy esimerkiksi skapumppu Slackersin levyiltä. Pariin otteeseen Suomessakin esiintyneen kokoonpanon albumi ’Peculiar’ on oikeastaan aivan liian monimuotoinen kokonaisuus mahtuakseen yhden kapean genren sisään: hetkittäin edetään ska-kompin tahdissa, mutta musiikissa on mausteita myös soulista, reggaesta, jazzista, rhythm & bluesista ja big bandien swingistä. Torvet tööttäävät ja vokalisti Vic Ruggieron ääni on samettia. Tätä levyä kuunnellessa aurinko tuntuu paistavan, vaikka päällä olisi sadetakki ja taivaalta tippuisi rännän sekaista vettä. Ja sen minkä kesä kastelee, sen se myös kuivaa. Siis levy lautaselle ja kylmä juoma käteen. Skool!

JK