Murhia menneisyydessä

En ole mikään jännityskirjallisuuden suurkuluttaja, mutta toisinaan lukaisen dekkarin tai kaksi vaihtelun vuoksi. Kirjastomme asiakaskunnassa on paljon jännäreiden ystäviä ja onhan Riihikallion kirjaston aiempi –  jo eläkkeelle siirtynyt – johtaja Jouko Raivio tunnettu kirjailijana juuri jännityskirjoistaan. Riihikallion kirjaston perinteetkin siis velvoittavat perehtymään ainakin toisinaan jännäritarjontaan. Raivio kirjoitti sarjan historiallisia dekkareita yhdessä Kirsti Mannisen kanssa. Sarja käsitti kaikkiaan kuusi osaa – ensimmäinen osa on nimeltään ’Punavuoren keisarinna’. Siitä sopii aloittaa, mikäli sarja on jäänyt syystä tai toisesta lukematta.

Niinpä tällä kertaa lukaisin perätysten kaksi historiallista jännäriä – joskin molemmissa jännitettävää on varmasti tämän päivän jännärikirjallisuuden keskitasoon nähden verrattain vähän. Sekä Jyrki Heinon ’Kellari’ että Indrek Harglan ’Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon tapaus’ etenevät sangen leppoisissa merkeissä: veri ei roisku, väkivaltaa on vähänläntä ja vaikka aikansa ongelmiin pureudutaankin, ei nykydekkareista tuttua yhteiskunnallisten ja sosiaalisten ongelmien limittämistä rikosjuoneen kovin runsaassa mitassa esiinny. Ajankuvaa, historiallista faktaa ja sepitettä sen sijaan on runsaasti – sekä johtolankoja, monisyisiä murhamotiiveja ja värikkäitä henkilöhahmoja. Vaikka molemmat kirjat salaavat rikoksen tekijän viimeisille sivuilleen asti, saa nokkela lukija taatusti syyllisen selville jo aiemmin. Heinon kirjassa lukijaa motivoineekin murhajuonta enemmän historialliset yksityiskohdat, ajankuva ja miellyttävät henkilöhahmot. Harglan romaani sen sijaan ratkeaa Agatha Christien kirjoista tuttuun tyyliin: kaikki tapaukseen tavalla tai toisella osalliset henkilöt kerätään lopuksi samaan huoneeseen ja sitten kirjan ”dekkari” apteekkari Melchior kertoo havainnoistaan ja päätelmistään – ja paljastaa lopulta syyllisen juonikkaasti.

Jyrki Heinon kirjan nimi on kokonaisuudessaan ’Kellari – eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa”. Eletään siis kuninkaanvallan aikaa, tarkemmin vuotta 1796. Turkulaisille ja Turkua paremmin tunteville kirja tarjonnee viitteitä nykyaikaan: paikkoja, tapoja ja rinnastuksia nykyajan kunnallispoliittisiin kiemuroihin. Kirjaa lukiessa hetkittäin tuntuu siltä, että päähenkilönsä, luutnantti Wennehielmin, aatokset ovat liian moderneja ja visionsa tulevasta turhankin sattuvia. Mutta vaikea on asettua tuon ajan ihmisen nahkoihin ja kuvitella sitä, miten maailma silloin nähtiin ja kuinka maailmaa katsottiin. Samaan tapaan Harglan kirjan loppukäänteet herättävät mielessä epäuskoa: saattoiko 1400-luvulla erilaisilla uskomuksilla, ammattikiltoihin liittyvillä siteillä ja lupauksilla olla sellainen mahti ja voima kuin kirja antaa ymmärtää? Saattoipa hyvinkin olla – sitä on vain vaikea nykyihmisen käsittää.

Tämän historiallisten dekkareiden Suomi (Heino) – Viro (Hargla) mittelön voittaa nähdäkseni hiuksenhienosti Viro Harglan onnistuessa punomaan aavistuksen jännittävämmän mysteerin lukijan ratkottavaksi. Kumpaistakin kirjaa suosittelen silti lämpimästi. Jatkoakin lienee Heinon kirjalle luvassa ja Harglan kirjasarjan seuraava osa on jo suomennettu – se on nimeltään ’Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus’.

Lisää historiallisia dekkareita ja mysteereitä:

http://www.kirjasampo.fi/fi/node/609

http://www.helsinginuutiset.fi/kumppanit/kirjaston-vinkit/61747-kiehtovia-historiallisia-murhamysteereja

JK

Advertisement

Yhteistyöstäkö voimaa?

Olen heittäytyvä murhamysteerien suurkuluttaja. Lukemiseen käytettyjä vuosia on jo niin monta takana, että minusta on tullut myös vaativa lukija. Useimmiten lukijat kirjoittavat kirjoista, joista pitävät. Päätinpä tehdä poikkeuksen, ja arvostella Liza Marklundin ja James Pattersonin yhteistyön hedelmän Postikorttimurhat.

Marklundin aiemmin ilmestyneistä kirjoista olen lukenut lähes jokaisen ja pitänyt niistä. Pattersonin tuotantoon en ole tutustunut. Siis Patterson lienee kaksikosta se, joka pilasi tämän dekkarin!

Juoni vaikutti aluksi kiinnostavalta, joskin murhat on toteutettu  pöyristyttävän raa’alla tavalla, eikä niiden kuvailussa ole adjektiiveja säästelty. Suunnilleen kirjan puolivälissä oli pakko kiihdyttää lukemisvauhtia, jotta pääsisi nopeasti eroon tästä kirjasta. Kappaleet lyhenivät teoksen loppua kohti niin, että olivat joskus alle yhden sivun mittaisia. Ja tietenkin aina kappaleen vaihtuessa vaihtuu myös näyttämö ja henkilöt. Nopeista leikkauksista tuli mieleen elokuva tai musiikkivideo. Tulipa myös mieleen erään tuttavani – kirjastoammattilaisen – lausahdus, kun hän plarasi uutta dekkaria: ”Melkein pelkkää dialogia! Ei hyvä.”

Varsin hyvissä ajoin ennen kirjan loppua oli ratkaisu päivänselvä, eikä mitään yllättävää loppukäännettä tapahtunut, kuten kunnon dekkarissa kuuluu. Marklundkin yleensä käyttää tätä kikkaa, elikkä sekin menee siis Pattersonin piikkiin! Taitaa Pattersonin tuotanto jäädä minulta vastedeskin lukematta. Vaikka tietenkin pitäisi selvittää, mihin hänen maailmanlaajuinen suosionsa oikein perustuu.

Aftonbladet –lehden mukaan tätä kirjaa on ensin  epäilty plagiaatiksi Klas Östergrenin viimeisestä romaanista Den sista cigaretten. Valitettavasti kirjailijoiden aivoissa on vain tainnut syntyä sama idea samaan aikaan. Pitänee vertailun vuoksi tutustua myös Östergrenin kirjaan.

LH