Eläviä kuvia keskittymiskyvyttömille

Kävin kesäkuussa torkkumassa Sodankylän elokuvajuhlien näytöksissä. Niin vangitsevaa kuin valkokankaan tuijottaminen useimmiten onkin, olivat pitkät automatkat, ympäri vuorokauden pyörivät leffat ja valoisat yöt unirytmilleni liikaa. Majoituspaikkamme kuumuudessa ei unta saanut, mutta istahdettuani leffateatterin pehmeille tuoleille, alkoivat silmäni vääjäämättömästi lupsahdella. Vain Coppolan ’Tetro’ ja aamuneljältä esitetty Anvil-musadokkari onnistuivat pitämään minut sataprosenttisesti hereillä. Leonen restauroitu – ja epäilemättä myös pidennetty – ’Duck, You Sucker!’ sen sijaan vaivutti minut syvään uneen. Monen muunkin elokuvan aikana nuokahtelin ja putoilin juonikuvioiden kyydistä.

Olosuhteet eivät siis Sodankylässä olleet  parhaat mahdolliset nautinnollisille elokuvahetkille, mutta yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että elokuvat tulisi katsoa mieluummin teatterissa kuin kotisohvalla. Dvd-elokuvien katsomisessa piilee monta vaaraa: jääkaapin läheisyys, ilmeinen torkahteluvaara kotisohvalla ja pahimpana kaukosäätimen Forward-painike. Tuota nappia tulee paineltua aina silloin, kun leffa ei tunnu etenevän toivottuun tahtiin – tai kun tusinatoimintapläjäyksen käänteet käyvät liian ennalta arvattaviksi. Elokuvateatterissa ei moiseen oikomiseen ole mahdollisuuksia ja silloin kärsimätönkin katsoja joutuu paneutumaan elokuvaan koko kestonsa ajan. Olenkin huomannut, että usein hidastempoiset, pohdiskelevat ja pitkäkestoiset elokuvat toimivat ainoastaan leffateatterissa nähtyinä. Esimerkiksi Wong Kar-wain ’In the Mood for Love’ ja jatko-osansa ’2046’ ihastuttivat elokuvateatterissa, mutta pieneltä teeveeruudulta niitä katsoessani pitkästyin. Jos ei mainittuja leffoja ole kankaalta nähnyt, kannattaa dvd:t kuitenkin tsekata, vaikka elokuvien viehätysvoima kotikatselussa selvästi kärsiikin. Mestariteoksia molemmat.

Dvd:ltä katsonkin mieluiten napakoita, tiiviitä, ripeästi eteneviä elokuvia. Vaikka varsinkaan tämä kesä helteineen ei ole ollut leffojen katsomiselle suotuisinta aikaa, olen pari mainostamisen arvoista elokuvaa onnistunut näkemään. Nimenomaan Dvd-muodossa.

’In the Loop’ on kiivasdialoginen satiiri/komedia Yhdysvaltain ja Iso-britannian poliittisten päättäjien ja virkamiesten sotapuuhasteluista. Elokuvan alussa myrskynsilmään joutuu brittiministeri Simon Foster (Tom Hollander), jolta lipsahtelee epämääräisiä sammakoita tiedotusvälineiden udellessa hänen kantaansa mahdollisiin sotatoimiin. Ministerin lausunnot käynnistävät tapahtumien vyöryn, jossa pääosan ottavat ministerin avustajat (rooleissa Chris Addison ja Gina McKee) ja amerikkalaiset kollegat – ynnä brittihallituksen ankarasti kiroileva pr-vastaava Malcolm Tucker (Peter Capaldi). Sopranosista tuttu James Gandolfini puolestaan näyttelee leffan omalaatuisimman roolin: hän on amerikkalainen, ilmeisen korkean tason upseeri, jonka jutustelut pysyvät kautta linjan hämärän tuolla puolen. Kerrassaan mainio hahmo. ’In the Loop’ ei vaivaa katsojia turhilla tiedoilla: elokuvasta ei käy ilmi, minne sotatoimet tulisivat suuntautumaan, mihin aikaan elokuva täsmälleen ottaen sijoittuu tms. Tapahtumaympäristönä toimivat karut toimistotilat ja kokoushuoneet. Elokuvassa kaikki on pelkistettyä: elokuva luottaa käsikirjoituksensa voimaan – ja käsikirjoitus on erinomainen. Dialogi on huikeaa, jatkuvaa verbaalista tykitystä. Ja vaikka hetkittäin tuntuu, että kaikki näyttelijävalinnat eivät ole osuneet aivan nappiin, niin sitäkään ei ehdi murehtimaan, sillä tarina etenee vauhdilla ja keskeisten hahmojen naljaileva sanailu pitää mielenkiinnon yllä. Elokuvan lajina poliittinen satiiri lienee sellainen, etteivät kaikki siitä pidä. ’In the Loop’  pyyhki ainakin omat ennakkoluuloni pois pelistä heti alkuunsa, eikä leffa päästänyt otteestaan ennen lopputekstejä. Todellinen viiden tähden elokuva.

’Whatever Works’ on Woody Allenin tuorein ohjaus, jossa muutaman eurooppalaisen Allen-elokuvan jälkeen palataan ohjaaja/käsikirjoittajan kotikonnuille, New Yorkiin. Allen pysyttelee kulisseissa, mutta Larry Davidin näyttelemä Boris on mitä allenilaisin päähenkilö: omissa neurooseissaan rypevä, ehtymättömästi valituksenaiheita keksivä ikääntyvä mies, joka ajautuu tahtomattaan monimutkaisten ihmissuhdekuvioiden hetteikköön. Boris ottaa vastentahtoisesti asuinkumppanikseen nuoren Melodyn (Evan Rachel Wood), joka on paennut New Yorkiin vanhempiaan, kotiseutuaan ja entistä elämäänsä. Eipä aikaakaan, kun Boris alun nihkeilyn jälkeen silminnähden mieltyy Melodyyn. Asiat näyttävät etenevän onnellisten tähtien alla, kunnes ensin Melodyn äiti ja sitten myös isä päätyvät Isoon Omenaan. Kuvio muuttuu sotkuiseksi, kuten niin usein Allenin leffoissa. Katsojan kannalta käänteet seuraavat toisiaan kiitettävän ripeään tahtiin, eikä turhaan vatvomiseen uhrata aikaa. ’Whatever works’ on loppuratkaisultaan ennalta-arvattava, perinteinen feel-good-leffa (vaikka päähenkilö Boris elokuvan alkukohtauksessa yrittääkin päinvastaista katsojille todistella). Suosittelen elokuvaa vaikkapa arki-illan ilostuttajaksi:  lyhyen kestonsa (92 min.) ansiosta filmin katsoo vaikka kiireen keskellä.

Illat hämärtyvät pikkuhiljaa, joten toivottelen kaikille miellyttäviä hetkiä elokuvien parissa!

JK

Advertisement