Pukumiehet pommia purkamassa

Eurokriisi. Finanssikriisi. Pankkikriisi. Talouskriisi. Subprime-kriisi. Luottokriisi. Velkakriisi. Mitä näitä nyt vielä on? Tuntuu siltä, että jokin kriisi on ollut meneillään vuodesta 2007 lähtien, jolloin Yhdysvalloissa pankit ajautuivat ongelmiin asuntolainoista aiheutuneiden luottotappioiden vuoksi. Mistä yksi kriisi alkoi ja minne ja milloin se päättyi – vai jatkuuko sama kriisi edelleen muodossa tai toisessa Kreikassa, Espanjassa ja koko euroalueella? Minä olen pudonnut jo aikapäiviä sitten kärryiltä ja kiittelen vain sitä, että kunnallisvaalit tuovat pienen hengähdystauon jatkuvaan kriiseilyyn. Tai tokihan kriisit jatkuvat, mutta nyt sentään uutisissa puhutaan pääsääntöisesti muista asioista.

Pitkään jatkuneet talousongelmat ovat herättäneet monenlaista keskustelua – ja onpa aiheesta ehditty kirjoittaa lukuisia kirjojakin. Jos aihe vielä jotakuta kiinnostaa, niin kannattaa kenties tutustua esimerkiksi seuraaviin teoksiin:

• Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä [KHT-Media 2011]
• Bagus, Philipp: Euro eksyksissä [Eetos 2011]
• Finanssikapitalismi: jumala on kuollut [Into 2009]
• Harakka, Timo: Luoton loppu [WSOY 2009]
• Kurssi kohti konkurssia: talouskriisin syyt ja seuraukset [Vastapaino 2011]
• Lewis, Michael: Sinne ja takaisin: kriittinen matka velkakriisimaihin [Karisto 2012]
• Lordon, Frédéric: Rahamyllyt kuriin [Into 2010]
• Patomäki, Heikki: Eurokriisin anatomia: mitä globalisaation jälkeen? [Into 2012]
• Piironen, Pekka: Epävarmuuden talous [Tutkijaliitto 2012]
• Pulliainen, Erkki: Finanssikriisin juuret [Ochre Chronicles 2009]
• Puttonen, Vesa: Finanssikriisi: elämää taantuman keskellä [Talentum 2009]
• Rehn, Olli: Myrskyn silmässä: eurokriisistä eteenpäin [Otava 2012]
• Wahlroos, Björn: Markkinat ja demokratia [Otava 2012]

Näkökulmia aiheeseen on monia. Kuka sitten on oikeassa ja kuka väärässä – ken tietää? Vai tietääkö kukaan? Vaikka olin jo totaalisen leipääntynyt kaikenmaailman kriiseihin, heräsin taas pohdiskelemaan aihetta katsottuani liki peräjälkeen kaksi amerikkalaista elokuvaa, joissa asiaa puidaan hieman eri näkökulmista.

Too big to fail on HBO-yhtiön tuottama tv-elokuva, jota tähdittävät niinkin suuret nimet kuin William Hurt, Paul Giamatti ja James Woods. Leffa pyörii lähinnä Yhdysvaltain silloisen valtionvarainministerin Henry Paulsonin ja tämän kabinetin ympärillä. Merkittävässä roolissa ovat myös Lehman Brothersin ja muiden kriisipankkien johtohahmot. Elokuva perustuu puhtaasti dialogiin: takaa-ajoja tai räjähdyksiä ei tässä leffassa nähdä. Sen sijaan elokuvassa on pukumiehiä ja puhetta – sekä kasvokkain että kännyköin – paineen alla koettuja pienempiä ja suurempia henkisiä romahduksia, hikoilevia kasvoja ja miljardeja, jotka valuvat viemäristä alas. Vaikka kyse ei ole siis mistään toimintapläjäyksestä, on elokuvan draaman kaari rakennettu siten, että tuntuu kuin katsoisi Bruce Willisiä pomminpurkupuuhissa. Katkaistako punainen vai vihreä johto – vai pitäisikö leffan sankarin sittenkin ampua vain kaikki mäsäksi? Tosin Too big to fail -elokuvasta ei varsinaista sankaria löydy, vaikka William Hurtin esittämän Henry Paulsonin jalkaan sankarin saappaita kenties hieman tarpeettomastikin sovitellaan.

Samaa kriisiä hieman eri näkökulmasta käsittelee myös Margin Call. Eivätkä aivan nimettömiä ole tämänkään elokuvan näyttelijät: päärooleissa nähdään mm. Jeremy Irons, Paul Bettany, Demi Moore ja Kevin Spacey. Leffa sijoittuu sijoituspankkiiriliikkeeseen, jossa uransa alkutaipaleella oleva nuori analyytikko huomaa suuren skaalan virheen pankin sijoitusjärjestelmässä. Tästä seuraa noin vuorokauden mittainen kujanjuoksu, jossa asiat etenevät ripeään tahtiin esimieheltä esimiehelle ja lopulta koko putiikin pääjehun käsiin, eli sijoitusguru John Tuldille (Jeremy Irons). Räjähtävää toimintaa ei tässäkään elokuvassa nähdä, mutta juonenkuljetus on sujuvaa ja näyttelijätyö kauttaaltaan erinomaista. Dialogi on tässä pätkässä vielä astetta napakampaa – huumoriakin on ripoteltu mukaan kohtuudella.

Hieman kuivakkaasta aiheesta on mielestäni siis saatu aikaiseksi erinomainen (Margin Call) ja kohtalainen (Too big to fail) elokuva. Samaa teemaa on käsitelty myös dokumenttielokuvan keinoin: Michael Mooren Capitalism: a love story [2009] ja Inside job [2010] löytyvät nekin mainittujen fiktioleffojen tapaan Kirkes-kirjastojen kokoelmista. Siitä, kuinka pukumiehet asiat möhlivät, on tehty siis jo useita elokuvia. Mutta onko vielä tullut leffaa, joka kertoisi siitä, kuinka kävi niille ihmisille, jotka menettivät kriisin seuraamuksena kotinsa ja koko omaisuutensa? Eipä äkkipäätään tule mieleen – mutta jos moista leffaa ei vielä ole, on sellaisia varmasti jo tulossa. Hollywood ei jätä yhtään kiveä kääntämättä.

Niin, ja kaikki äänioikeutetut: muistakaapa käydä äänestämässä, ellette jo ennakkoon niin tehneet! Kuntavaalien varsinainen vaalipäivä on sunnuntaina 28. lokakuuta.

JK

Advertisement

Perinteensä kullakin

Joulun traditioihini ei kuulu porkkana- tai lanttulaatikko, ei rosolli – eikä edes uunissa hartaasti kypsennetty possun takajalka. Joulukirkkoon en lähde, en lue jouluevankeliumia ja joulurauhanjulistuskin jää useimpina vuosina kokematta ja katsomatta. Samoin Capran perinteinen jouluelokuva Ihmeellinen on elämä. Joulun viettoani ei myöskään häiritse pukin visiitti, tonttuja ei nurkissa hyppele. Joululaulujakaan ei tule juuri kuunneltua, ellei sitten pikkutunneilla levysoittimen lautaselle eksy Poguesin ja Kirsty McCallin herkkä viisu Fairytale of New York:

Poguesin Shane MacGowan

“…You scumbag you maggot, You cheap lousy faggot, Happy Christmas your arse, I pray god it´s our last…”

Jotta joulun henki ei aivan tyystin karkaa ovenraosta pakkaseen, niin jotain mukavaa on keksittävä edellä mainittujen asioiden tilalle. Frank Capran klassikon ja Samu Sirkan joulutervehdyksen olen nähnyt niin moneen kertaan, että välttelen niitä, mutta jokin kepeä ja viihdyttävä elokuva sopii jouluaaton verkkaiseen rytmiin mainiosti. Viime vuosina on tavakseni tullut katsoa Terry Zwigoffin törkyinen, mutta silti joulumieltä sopivasti kosiskeleva elokuva Paha pukki (Bad Santa). Billy Bob Thornton näyttelee viinan kanssa läträävää ja ylettömästi sekoilevaa tavaratalopukkia, joka pestinsä päätteeksi aikoo ryövätä ostarin putiikit ja tyhjentää kassakaapin. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan putkeen: pukin kunto on karmiva ja tonttukin taitaa olla epäluotettava. Lisäksi kuvioon sotkeutuu joulupukkia malttamattomana odotteleva pikkupoika (Brett Kelly) ja hieman yllättäen – pukin yleisen olemuksen ja käytöksen huomioon ottaen – myös nainen (Gilmoren tytöistä tuttu Lauren Graham). Napakkaa dialogia ja obskuureja tapahtumia riittää koko elokuvan keston ajaksi. Ja huomaa: tämä elokuva on kielletty alle 15-vuotiailta.

Thornton & Graham

Toinen joulunajan perinteeni on Juhani Peltosen pitkän novellin ’Metsästys joulun alla’ lukeminen. Kuten Peltosen teksteissä on tapana, on tässäkin tarinassa rinnan hykerryttävää huumoria ja pakahduttavaa surumielisyyttä: kaksi elämän kolhimaa keski-ikäistä miestä viettää  joulunpyhiä ja metsästeleekin siinä sivussa. Maljoja kohotellaan, menneitä muistellaan ja nauretaan. Iloakin suuremmaksi tunteeksi nousee kuitenkin ikävä. Perheet ovat hajonneet, eikä kuusen ympärillä leiki lapset tai tuvassa hääri vaimot. Tätä novellia en pysty lukemaan edes hiukkasen liikuttumatta. Herkistyttävää on myös Peltosen kielenkäyttö. Omaperäiset sanat ja sanonnat viihdyttävät vielä ties kuinka monennella lukukerralla. Ja mielenkiintoisia ovat myös monet yksityiskohdat, jotka pistävät miettimään tapahtumien aikaa ja paikkaa – vaan selvää näistä ei saa, sillä Peltosen arkistenkin tapahtumien kuvauksessa on aina mukana aimo annos jonkin sortin maagista realismia. Ihmeellistä ei ole vain elämä, vaan myös hyvä kirjallisuus.

Jouluun on pari päivää aikaa ja kirjastotkin ovat avoinna vielä aatonaattona (huom! torstaina 23.12. Tuusulan kirjastot ovat avoinna klo 10-16), joten luettavaa, kuunneltavaa ja katseltavaa ehtii vielä hyvin noutaa. Toivotan kuitenkin jo nyt kaikille rauhallista ja mukavaa Joulua – ja lisään vielä loppuun Juhani Peltosen hengessä: ”Urts, urts!”

JK

Eläviä kuvia keskittymiskyvyttömille

Kävin kesäkuussa torkkumassa Sodankylän elokuvajuhlien näytöksissä. Niin vangitsevaa kuin valkokankaan tuijottaminen useimmiten onkin, olivat pitkät automatkat, ympäri vuorokauden pyörivät leffat ja valoisat yöt unirytmilleni liikaa. Majoituspaikkamme kuumuudessa ei unta saanut, mutta istahdettuani leffateatterin pehmeille tuoleille, alkoivat silmäni vääjäämättömästi lupsahdella. Vain Coppolan ’Tetro’ ja aamuneljältä esitetty Anvil-musadokkari onnistuivat pitämään minut sataprosenttisesti hereillä. Leonen restauroitu – ja epäilemättä myös pidennetty – ’Duck, You Sucker!’ sen sijaan vaivutti minut syvään uneen. Monen muunkin elokuvan aikana nuokahtelin ja putoilin juonikuvioiden kyydistä.

Olosuhteet eivät siis Sodankylässä olleet  parhaat mahdolliset nautinnollisille elokuvahetkille, mutta yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että elokuvat tulisi katsoa mieluummin teatterissa kuin kotisohvalla. Dvd-elokuvien katsomisessa piilee monta vaaraa: jääkaapin läheisyys, ilmeinen torkahteluvaara kotisohvalla ja pahimpana kaukosäätimen Forward-painike. Tuota nappia tulee paineltua aina silloin, kun leffa ei tunnu etenevän toivottuun tahtiin – tai kun tusinatoimintapläjäyksen käänteet käyvät liian ennalta arvattaviksi. Elokuvateatterissa ei moiseen oikomiseen ole mahdollisuuksia ja silloin kärsimätönkin katsoja joutuu paneutumaan elokuvaan koko kestonsa ajan. Olenkin huomannut, että usein hidastempoiset, pohdiskelevat ja pitkäkestoiset elokuvat toimivat ainoastaan leffateatterissa nähtyinä. Esimerkiksi Wong Kar-wain ’In the Mood for Love’ ja jatko-osansa ’2046’ ihastuttivat elokuvateatterissa, mutta pieneltä teeveeruudulta niitä katsoessani pitkästyin. Jos ei mainittuja leffoja ole kankaalta nähnyt, kannattaa dvd:t kuitenkin tsekata, vaikka elokuvien viehätysvoima kotikatselussa selvästi kärsiikin. Mestariteoksia molemmat.

Dvd:ltä katsonkin mieluiten napakoita, tiiviitä, ripeästi eteneviä elokuvia. Vaikka varsinkaan tämä kesä helteineen ei ole ollut leffojen katsomiselle suotuisinta aikaa, olen pari mainostamisen arvoista elokuvaa onnistunut näkemään. Nimenomaan Dvd-muodossa.

’In the Loop’ on kiivasdialoginen satiiri/komedia Yhdysvaltain ja Iso-britannian poliittisten päättäjien ja virkamiesten sotapuuhasteluista. Elokuvan alussa myrskynsilmään joutuu brittiministeri Simon Foster (Tom Hollander), jolta lipsahtelee epämääräisiä sammakoita tiedotusvälineiden udellessa hänen kantaansa mahdollisiin sotatoimiin. Ministerin lausunnot käynnistävät tapahtumien vyöryn, jossa pääosan ottavat ministerin avustajat (rooleissa Chris Addison ja Gina McKee) ja amerikkalaiset kollegat – ynnä brittihallituksen ankarasti kiroileva pr-vastaava Malcolm Tucker (Peter Capaldi). Sopranosista tuttu James Gandolfini puolestaan näyttelee leffan omalaatuisimman roolin: hän on amerikkalainen, ilmeisen korkean tason upseeri, jonka jutustelut pysyvät kautta linjan hämärän tuolla puolen. Kerrassaan mainio hahmo. ’In the Loop’ ei vaivaa katsojia turhilla tiedoilla: elokuvasta ei käy ilmi, minne sotatoimet tulisivat suuntautumaan, mihin aikaan elokuva täsmälleen ottaen sijoittuu tms. Tapahtumaympäristönä toimivat karut toimistotilat ja kokoushuoneet. Elokuvassa kaikki on pelkistettyä: elokuva luottaa käsikirjoituksensa voimaan – ja käsikirjoitus on erinomainen. Dialogi on huikeaa, jatkuvaa verbaalista tykitystä. Ja vaikka hetkittäin tuntuu, että kaikki näyttelijävalinnat eivät ole osuneet aivan nappiin, niin sitäkään ei ehdi murehtimaan, sillä tarina etenee vauhdilla ja keskeisten hahmojen naljaileva sanailu pitää mielenkiinnon yllä. Elokuvan lajina poliittinen satiiri lienee sellainen, etteivät kaikki siitä pidä. ’In the Loop’  pyyhki ainakin omat ennakkoluuloni pois pelistä heti alkuunsa, eikä leffa päästänyt otteestaan ennen lopputekstejä. Todellinen viiden tähden elokuva.

’Whatever Works’ on Woody Allenin tuorein ohjaus, jossa muutaman eurooppalaisen Allen-elokuvan jälkeen palataan ohjaaja/käsikirjoittajan kotikonnuille, New Yorkiin. Allen pysyttelee kulisseissa, mutta Larry Davidin näyttelemä Boris on mitä allenilaisin päähenkilö: omissa neurooseissaan rypevä, ehtymättömästi valituksenaiheita keksivä ikääntyvä mies, joka ajautuu tahtomattaan monimutkaisten ihmissuhdekuvioiden hetteikköön. Boris ottaa vastentahtoisesti asuinkumppanikseen nuoren Melodyn (Evan Rachel Wood), joka on paennut New Yorkiin vanhempiaan, kotiseutuaan ja entistä elämäänsä. Eipä aikaakaan, kun Boris alun nihkeilyn jälkeen silminnähden mieltyy Melodyyn. Asiat näyttävät etenevän onnellisten tähtien alla, kunnes ensin Melodyn äiti ja sitten myös isä päätyvät Isoon Omenaan. Kuvio muuttuu sotkuiseksi, kuten niin usein Allenin leffoissa. Katsojan kannalta käänteet seuraavat toisiaan kiitettävän ripeään tahtiin, eikä turhaan vatvomiseen uhrata aikaa. ’Whatever works’ on loppuratkaisultaan ennalta-arvattava, perinteinen feel-good-leffa (vaikka päähenkilö Boris elokuvan alkukohtauksessa yrittääkin päinvastaista katsojille todistella). Suosittelen elokuvaa vaikkapa arki-illan ilostuttajaksi:  lyhyen kestonsa (92 min.) ansiosta filmin katsoo vaikka kiireen keskellä.

Illat hämärtyvät pikkuhiljaa, joten toivottelen kaikille miellyttäviä hetkiä elokuvien parissa!

JK