Posts tagged ‘esseet’

Nukahtava lukija ja lyhyen tekstin autuus

Jatketaanpa hieman pohdintaa edellisen merkinnän teemasta eli lukemisesta. Lukeminen on yksilöllistä toimintaa ja lukutapoja ja -tottumuksia on monia. Joku on klassikontahkoaja, toinen murhamysteerien suurkuluttaja ja kolmas lukee silmäillen lähinnä tietokirjoja. Monille on suorastaan kunniakysymys saattaa luku-urakka loppuun, jos sellaisen on kerran aloittanut. On niitäkin, joille kirjan 50. sivu on rajapyykki: jos juoni ei siihen mennessä tempaa mukaansa, niin jääköön loppu lukematta. Kirjaa kirjaston hyllyiltä valittaessa luetaan usein takakansiteksti tai käännetään ensimmäinen sivu esiin ja katsotaan, kuinka tarina lähtee liikkeelle. Turhaan eivät siis kirjailijat painota ensimmäisen liuskan tärkeyttä ja merkitystä. Vaan sivuja seuraa ensimmäisenkin jälkeen ja lukemista kukin jatkaa tavallaan.

Tunnistan itsestäni ainakin kolme erilaista lukijaa, jos ajatellaan lähinnä kaunokirjallisuuden lukemista: heittäytyjän, samaistujan ja analyytikon. Heittäytyvä lukija on sellainen, joka tempautuu tarinan vietäväksi ja ahmii kirjan saman illan aikana saadakseen selville, kuka oli murhaaja tai kuinka päähenkilön lopulta käy. Samaistuja heittäytyy hänkin kirjan tarinaan vahvasti mukaan, mutta lukiessaan hän etsii kirjan henkilöiden toimista ja ajatuksista joko vastaavuuksia tai vastakkaisuuksia omiin ajatuksiinsa nähden: ”Juuri noin minäkin toimisin tuossa tilanteessa” tai ”mitä ihmettä se oikein ajatteli, kun…”. Vahvasti samaistuvalta lukijalta kirja saattaa jäädä kesken, jos päähenkilön ajatukset tuntuvat liian vierailta tai kirjan miljöö uppo-oudolta. Analysoiva lukija puolestaan ei niinkään eläydy kirjan maailmaan, vaan pyrkii paremminkin pääsemään kirjailijan nahkoihin. Kun analyytikko lukee, hänen päässään pyörivät ajatukset kirjan rakenteesta, kerrontatekniikoista, dialogin sujuvuudesta jne. Analyytikko ei ole niin kovin kiinnostunut siitä, kuka lopulta on murhaaja tai onko päähenkilö tarinan kuluessa vartuttuaan tullut tippaakaan viisaammaksi – vaan kirja itsessään on hänelle arvoitus, joka täytyy ratkaista. Usein analyytikko on myös jonkin sortin pöytälaatikkokriitikko: kirja saa hylkäävän tuomion, jos kirjaan upotetut takaumat eivät tunnu luontevilta tai kirjailijan kieli on liian polveilevaa ja jäsentymätöntä. Analyytikko kimpaantuu kirjaan asti päätyneistä lyöntivirheistä ja harmittelee tavanomaisesta poikkeavia kirjasintyylejä.

Nuo kolme lukijatyyppiä asuvat kaikki pääkoppani sisällä ja kamppailevat elintilasta – ja valitettavasti näyttää siltä, että analyytikko on vahvasti voitolla. Kaipaan lapsuus- ja nuoruusaikoja, jolloin lukiessani uppouduin täydellisesti kirjan maailmaan ja havahduin todellisuuteen vasta viimeisen sivun luettuani. Silloin lukeminen oli nopeampaa ja nautinnollisempaa. Nykyisin joudun tavaamaan sivumäärältään vaatimatontakin kirjaa viikkotolkulla, koska ylianalysoin tekstiä kaiken aikaa. En etene riittävän ripeästi, eikä juoni tempaa mukaansa, koska pysähtelen lukiessani tuon tuostakin pohtimaan, että ”mitä vietävää se kirjailija on ajatellut käyttäessään kolmea eri kertojaa ja kahta eri aikatasoa?”. Näitä pohdin ja kirjan lukeminen on kuin sitä kuuluisaa tervanjuontia.

Lukemiseni verkkaisuudelle löytyy totta puhuen toinenkin syy. Sisälläni asustaa vielä neljäskin lukijatyyppi, nimittäin ”nukahtava lukija”. Nukahtava lukija raahautuu illan hämärässä vuoteeseen ja päättää lukea hiukkasen ennen unen tuloa. Nukahtava lukija ottaa kirjan esiin ja lukee sivun tai kaksi. Jo kolmannella sivulla ajatus alkaa harhailla ja rivit hyppiä silmissä. Virkkeistä ei tahdo saada tolkkua ja tuon tuostakin on palattava kappaleen alkuun, jotta ymmärtäisi mitä siinä sanottiin. Neljännen sivun puolivälissä nukahtava lukija luovuttaa ja laittaa kirjan yöpöydälle ja sammuttaa valon. Pian makuuhuoneesta kuuluu tasainen hengitys: nukahtava lukija nukkuu. Seuraavana iltana nukahtava lukija ottaa kirjan jälleen esiin, etsii kohtaa johon on jäänyt – palaa pari sivua taaksepäin päästäkseen paremmin jyvälle. Tällä menetelmällä nukahtavalta lukijalta menee 500-sivuisen kirjan lukemiseen täysi kalenterivuosi, kun otetaan huomioon, ettei hän aivan kaikkina iltoina jaksa lukea sitä kahta tai kolmekaan sivua.

Jotta kirjat eivät jäisi minulta tyystin lukematta, olen luopunut liki kokonaan romaanien lukemisesta ja siirtynyt novelleihin, esseisiin, sarjakuviin ja runoihin. Lyhyehkön novellin saatan päästä virkeimpinä iltoina loppuun saakka ennen kuin uni tulee. Olen kuitenkin huomannut, että novellikin jää verrattain usein puolitiehen, joten iltalukemisena suosin runoja, lehtiä ja sarjakuvia. Tämän kaltaisen miniatyyrikirjallisuuden kanssa olen pärjännyt toistaiseksi melko mukavasti, mutta olen huomannut, että iän karttuessa uni tulee yhä nopeammin, joten pian joutunen tyytymään aforismeihin. Mutta ennen kuin siihen päädytään, voinen suositella muutamaa sivumäärältään vaatimattomampaa – tai lyhyemmistä teksteistä koostuvaa teosta – jotka olen unisuudestani huolimatta kahlannut alusta loppuun asti.

Tytti Heikkisen Täytetyn eläimen lämpö on ns. hakukonerunoutta. Ymmärtääkseni teos on siis syntynyt googlailun tuloksena. Runoilija on eri hakusanoja käyttäen kerännyt netistä suuret määrät tekstikatkelmia, jotka on pilkkonut palasiksi ja yhdistellyt sitten palat parhaaksi katsomallaan tavalla. Lopputulos on siis jonkinlainen kirjallinen kollaasi. Konservatiivinen kirjallisuudenystävä saattaa suhtautua ennakkoluuloisesti hakukonerunouteen: onhan runoilija kulkenut oikotietä, kun lähtökohtana ei ole ollut tabula rasa, valkoinen paperiarkki – tai tekstinkäsittelyohjelman tyhjä ruutu, jonka vasemmassa yläkulmassa kursori vaativasti vilkkuu. Täytyy kuitenkin muistaa, että ei perinteinenkään runoteos tyhjästä synny, vaan kirjailija käyttää materiaalinaan kaikkea näkemäänsä, lukemaansa ja kokemaansa. Toisekseen menetelmää merkityksellisempi lienee kuitenkin lopputulos, joka nähdäkseni Heikkisen tapauksessa on erinomainen. Runokritiikeissä tuodaan toistuvasti esiin säkeitä ja sanavalintoja, joissa kriitikon mielestä kulloinenkin runoilija on sortunut banaliteetteihin. Täytetyn eläimen lämpö koostuu katkelmista, jotka ovat todennäköisesti peräisin varsin arkisista yhteyksistä; blogimerkinnöistä, keskustelupalstojen kirjoituksista, uutisartikkeleista ja tieteellisistä teksteistä, joten periaatteessa teos on varsinainen banaliteettien kavalkadi. Arkiset lauseet muodostavat kuitenkin yllättäviä kokonaisuuksia ja latteuksista syntyy fantastisia runoja. Tämä ei ole tylsää runoutta! Heikkisen runot ovat varsin tarinallisia ja tuovat paikoin mieleen esimerkiksi Petri Tammisen tai Kari Hotakaisen lyhyt-lyhytproosan. Runoissa liikuskellaan paikoin varsin irvokkaissa tunnelmissa ja yleissävy on mielestäni melko surumielinen, mutta löytyy teoksesta myös jonkin sortin apeaa huumoria. Kaikkiaan kirja on kuin harhaileva ajatus, jossa sotkeentuvat suttuiselle lapulle kirjoitetun ostoslistan sisältö vessapapereineen ja eksistentiaaliseksi äityvä pohdinta: mitä minä täällä kaupassa oikeastaan teen?

Image-lehteä lukevia on ilahduttanut jo muutaman numeron ajan viimeiseltä sivulta löytyvä lyhyt luonnehdinta jostain menneiden vuosikymmenten julkkiksesta, näyttelijästä tai muusikosta. Nämä ytimekkäät kuvaukset on kirjoittanut Turo Kuningas. Kuninkaan vuonna 2008 julkaistu esikoisteos Työkalupakki sisältää samantyylisiä tekstejä hieman pidemmässä muodossa. Kirja omaa alaotsikon ”Välineitä”. Mitä nämä välineet ovat, selviytymistyökaluja arkeen vai suojaimia elämän epämääräisiin tilanteisiin? Tiedä häntä, mutta esseissään Kuningas käsittelee jalkapallon ja jääkiekon eroavaisuuksia, stereotyypittelee espanjalaiset ja ranskalaiset, luo kuvat ”roheesta muijasta”, Pauli Hanhiniemestä ja Jack Scaliasta. Kuninkaan teksti on vetävää, luonnehdinnat osuvia ja hauskoja. Paikoin hän sortuu silkkaan ilkeilyyn, mutta silloinkin närkästymistä lievittää kirjailijan taidokkuus. Lukukokemuksena Työkalupakki vertautuu Matti Mäkelän esseekokoelmiin: kirjailija esittää asiansa niin vakuuttavasti, että vaikka kirjailijan agenda tuntuisi kuinka vieraalta ja väärältä, on suhdetta käsillä olevaan asiaan tekstin luettuaan ajateltava uudelleen. Pintapuolisesti ja toisistaan irrallisina palasina tarkasteltuna Kuninkaan tekstit ovat varsin kepeitä ja harmittomia, mutta kun kirjan kannen lopuksi sulkee, jää jäljelle hieman epämääräinen olo: ehkäpä tässä kuitenkin sanottiin aika paljon meistä ihmisistä – paikoin rumasti, mutta valitettavan todenmukaisesti.

Kolmantena kirjana esittelen Nick Hornbyn musiikkiaiheisen teoksen 31 biisiä. Hornby on tullut tunnetuksi elokuvatuista kirjoistaan Uskollinen äänentoisto, Hornankattila ja Poika. Hornbyn päähenkilöt ovat usein jalkapallosta ja popmusiikista kiinnostuneita keski-ikäistyviä miehiä ja sellaiseksi osoittautuu myös mies itse 31 biisiä -kirjan esseissään. Musiikki ja suhde musiikkiin ovat teoksessa keskeisessä asemassa, mutta myös jalkapallo, vanhemmuus ja ikääntyminen mahtuvat kirjan aihepiireihin. Kun musiikista kirjoitetaan sujuvasti ja hyvin, ei lukijan kannalta ole merkityksellistä pitääkö käsitellyistä kappaleista tai artisteista vai ei. Totesin tämän Hornbyn kirjan osalta myös käytännössä: kuuntelin kaikki kirjassa esitellyt 31 kappaletta YouTubesta – joistakin en pitänyt lainkaan ja useimmat olivat minulle täysin yhdentekeviä. Siitä huolimatta nautin kirjan lukemisesta. Kenties Hornbyn tekstit eivät yllä analyyttisyydessään sille tasolle, jolla voitetaan Parnasson esseekilpailuja, mutta niistä välittyy kirjailijan intohimo musiikkiin. Toisinaan musiikkilehtiä selaillessani pohdiskelen, että mahtavatko toimittajat olla lainkaan kiinnostuneita niistä levyistä ja artisteista, joista kirjoittavat. Karu totuus lienee se, että useimmiten eivät. Musiikkijournalistit kirjoittavat siksi, että se on heidän työtään – ja siksi, että levy-yhtiö juuri ilmestynyttä uutta julkaisua markkinoi. Hornbyn kirjaa lukiessa ei samankaltaista väljähtyneisyyden ja pakkopullan makua synny. On kuitenkin epäreilua verrata satunnaista lehtiartikkelia ja kirjaa: ne ovat syntyneet tyystin eri lähtökohdista ja eri tarkoitusta varten. Olen kuitenkin varma, että suomalaisissakin musiikkimedioissa piilee Hornbyn kaltaisia sanataitureita, joille vapaasti käytettävää palstatilaa suodaan vain harvoin.  Siksipä olisi toivottavaa, että tällaisia kirjoja julkaistaisiin Suomessa ja suomeksi enemmän.

Palatkaamme lopuksi vielä nukahtavaan lukijaan. Moni miettinee, että pakkoko niihin kirjoihin on tarttua juuri iltasella ennen nukkumaanmenoa. Ehkäpä tässä yhteydessä on paikallaan hieman horjuttaa myyttiä aina ja kaiken aikaa lukevasta kirjastotyöntekijästä – jos joku sellaiseen vielä ylipäätään uskoo. En kiellä, etteikö sellaisia olisi olemassa, mutta minulla kuten varmaan monella muullakin kirjastoalan ammattilaisella ajankäytöstä lukemisen kanssa kamppailevat musiikki, elokuva, liikunta ja muut harrastukset. Ja tässä painissa lukeminen kärsii usein tappion, ehkei selätyksellä, mutta kuitenkin selvällä piste-erolla. Niinpä lukemiselle jää aikaa juuri iltaisin, jolloin paras puhti on valitettavasti jo käytetty muihin toimiin. Tällainen asioiden arvojärjestys saattaa konservatiivista kirjastoammattilaista tai kirjaston käyttäjää järkyttää kovastikin: jos luen vain vähän, kuinka käy sisällöntuntemukseni, kuinka neuvon asiakkaitamme lukuelämysten pariin? Ja minä vastaan: ei ole suinkaan tarpeen, eikä edes mahdollista, lukea kaikkea – useimmiten riittää, että tietää, mitä muut lukevat!

JK

Advertisement

16.04.2010 at 12.50 Jätä kommentti


Tervetuloa!

Tämä on Tuusulan kunnankirjaston henkilökunnan blogi. Tässä blogissa esittelemme kirjaston aineistoja: kirjoja, elokuvia ja äänitteitä. Kerromme myös näyttelyistä, tapahtumista ja kirjaston arjesta henkilökunnan näkökulmasta. Tervetuloa!

Kirjeet

Anna sähköpostiosoitteesi tilataksesi tämän blogin ja vastaanottaaksesi ilmoituksia uusista artikkeleista tässä blogissa sähköpostin välityksellä.

Liity 11 tilaajien joukkoon

%d bloggaajaa tykkää tästä: