Mielen ravintoa kirjamessuilta

Viime viikonlopun kirjamessuilla kuuntelin kiinnostavia ja kiihkeitäkin puheenvuoroja nykypäivän ruokakeskeisyydestä, ruoan historiasta, terveysintoilusta, eettisestä syömisestä ja siitä, miten ruoka on muotoutunut vapaa-aikamme keskipisteeksi. Osuva aihe, yhdistäväthän itse messutkin jo kirjat, ruoan ja viinin.

Nälästä nautintoihin : ruoan tarina on Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin ruoan kulttuurihistoriaa käsittelevä uutuuskirja. Hämeen-Anttila ja Rossi kertovat kiinnostavia tarinoita siitä, miten pöytätapojen ja ruokatottumusten takana on monia historiallisia tapahtumia, aatteita ja kohtaloita. Sokerin käytön lisääntyminen Euroopassa aiheutti työvoiman hakemisen Afrikasta ja johti orjuuden yleistymiseen. Ulkona syöminen alkoi Ranskan vallankumouksen jälkeen, kun yhteiskuntajärjestys laitettiin uusiksi ja ravintoloiden perustaminen tuli mahdolliseksi. Nykypäivän suurimmaksi kehitykseksi syömisessä he näkevät ruoan terveysvaikutuksiin keskittymisen ja eettisen kuluttamisen. Syöminen on myös muuttunut sosiaalisemmaksi, ruoalla ja ravintolavalinnoilla kerrotaan muille kiinnostuksen kohteista. Hämeen-Anttilan sanoin: ” Mitä järkeä elämässä, jos ei voi syödä ja miettiä sitä seuraavaa syömistä”.

Outi Rinteen kirja Mielekkäät eväät : ruokaa hyvälle mielelle ilmestyi keväällä. Rinne korostaa kirjassaan ruoan terveysvaikutuksia sekä ruoan ja hyvinvoinnin yhteyttä. Rinne on psykologi ja kasviskokki, joka kertoo jaksamisensa ja vireytensä lisääntyneen huomattavasti raakaravintoon siirryttyä. Hän suosittelee terveellistä ruokavaliota myös masennukseen hoitoon yhtenä hoidon osa-alueena. Kirja keskittyy laajasti vatsan hyvinvointiin, Rinteen mukaan ”suolisto on toiset aivot” – sekä vatsa että aivot vaikuttavat koko kehon hyvinvointiin ja mielialaan. Outi Rinteen tie hyvään oloon on seuraava: Syö aitoa, prosessoimatonta ja kasvispainotteista ruokaa, syö riittävän usein, syö tukeva aamupala (päivällä enemmän proteiinia, iltaa kohden hiilareita), kuuntele omaa kehoasi ja juo riittävästi vettä. Isoäitini paasasi aina samaa, selvästi maalaisjärkeen perustuvat teesit. Kirja sisältää myös herkullisia hyvän mielen reseptejä.

Hyvinvoinnin lisäksi syömiseen liittyy nykypäivänä vahvasti eettisyys. Eettisestä syömisestä nyt ja tulevaisuudessa oli messuilla keskustelemassa kolme samaan päämäärään pyrkivää mutta sinne vievästä tiestä täysin erimielistä henkilöä. Kasvisruokaa ja eläinten oikeuksia edustivat Vegaanin keittokirjan toimittanut Inna Somersalo ja kirjaan alkupuheen kirjoittanut Salla Tuomivaara. Hyönteisten syöntiä puolustava puheenvuoro kuultiin Minikarjaa : hyönteiset ruokana -teoksen tekijältä Lena Huldénilta. Vegaani oli huolissaan hyönteisten tuntemasta kivusta ja ihmetteli miksi ei pysytä kasvisruoassa, kun se kerran on riittäväksi todettu, hyönteistieteilijä taas toi esiin hyönteisten erinomaisuuden proteiinin lähteenä ja kertoi Suomen luonnossa elävän tuhansia eri hyönteislajeja. Niistä on kuitenkin osattava poimia ne syötävät – on oltava varovainen aivan kuten sienien kanssa. Huldenin kirjasta löytyy onneksi luettelo suosituimmista syötävistä hyönteislajeista. Suomessa on hyönteisruoan myyminen kielletty, mutta omaan käyttöön saa sirkkalihapullia toki tehdä. Salla Tuomivaara kuitenkin kertoi valitsevansa mieluummin tofun kuin torakan. Lukija saa itse päättää kumman kirjan hyllystä poimii – ehkä eettisintä olisi ottaa molemmat.

SG

Advertisement

Historiasta innostavasti

Uusimmassa Kuluttaja-lehdessä (2011:2) Tuomari Nurmio kertoo kirjallisuusmieltymyksistään: ”En pidä keksityistä tarinoista. Haluan, että lukemani kirjallisuus perustuu tosiasioihin.”. Muusikon mieltymykset kirjojen suhteen tuskin ovat suomalaisten keskuudessa mitenkään poikkeuksellisia – tosipohjaisten tarinoiden suosio näkyy kirjastoissakin: erilaiset elämäkerrat ja historiaa käsittelevät teokset ovat vuodesta toiseen erittäin luettuja, ja kaunokirjallisista teoksista suosituimpien joukosta löytyvät monet historialliset romaanit. Waltarin, Hirvisaaren, Utrion tai vaikkapa Antti Tuurin kirjat löytävät lukijansa – ja useimmat näiden suursuosikkien kirjoista pohjaavat enemmän tai vähemmän tosiasioihin, historiallisiin tapahtumiin. Tämän hetken kuumin nimi alalla lienee kuitenkin brittiläinen Conn Iggulden, jonka kirjasarjat Keisari (kertoo Julius Ceasarista) ja Valloittaja (Ghengis ja Kublai Khanista) ovat keränneet kehuja niin kriitikoilta kuin lukijoiltakin: harvoin ovat kommentit lukukokemuksista olleet yhtä innostuneita kuin Igguldenin kirjojen kohdalla. Kriitikko Petja Savoila tiivisti arviossaan Igguldenin vahvuudet oivallisesti: ”Kirjailija osaa värittää historian takaisin eloon, mutta tuo myös sitä muovanneet ihmiset koruttomina lukijan eteen” (Keskisuomalainen 4.10.2010). 

Jos koulun historiantunneista on jo vierähtänyt aikaa, voi hyvin kirjoitettua historiaa käsittelevää kirjaa lukea kuin jännityskertomusta: mistä alkoi tapahtumien vyöry, kuka sen sai aikaiseksi ja selvisikö tarinan sankari tai konna hengissä vai pantiinko pää lopulta pölkylle? Tällaisen lukukokemuksen tarjosi minulle Mirkka Lappalaisen teos Susimessu. Lappalainen käy kirjassaan yksityiskohtaisesti läpi Ruotsi-Suomen sisällissodan vaiheita 1500- ja 1600-lukujen vaihteesta. Hatarasti muistin vielä nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin, mutta kirjaa lukiessani palasi moni asia mieleen – ja opin tietysti paljon uuttakin. Lappalaisella on taito kertoa tapahtumista vetävästi, kiinnostavia yksityiskohtia viljellen. Kirjaa sävyttää myös hillitty huumori: Puolan kruunun haltijaa hän kuvaa näin: ”Sigismund olisi soveltunut rauhallisten aikojen monarkiksi, soittamaan luuttua ja keskustelemaan viisaita aristokraattien ja oppineiden kanssa”.  Susimessun tyylilaji on siis varsin kaukana kuivakoista oppikirjoista. Uskaliaasti suosittelen kirjaa niillekin, joille koulun historian tunnit olivat pitkiä ja piinallisia.

Lähemmäs nykyaikaa tullaan  Jukka Rislakin teoksessa Paha sektori: atomipommi, kylmä sota ja Suomi. Kirjan rakenne on Susimessua pirstaleisempi, eikä Rislakki ole pyrkinytkään dekkarimaiseen juonenkuljetukseen. Kirjailija on tehnyt ilmeisen suuren työn penkoessaan arkistoja Suomessa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Lähteistään kirjailija on onnistunut poimimaan suunnattoman määrän mehukkaita yksityiskohtia. Näistä detaljeista muodostuu viihdyttävä ja helposti luettava kokonaisuus, josta ainakin kaltaiseni historiaa vain pintapuolisesti tunteva lukija löytää loputtomasti uutta tietoa ydinaseista ja suurvaltojen välisistä jännitteistä ja Suomen asemasta idän ja lännen puristuksessa kylmän sodan aikana. Asiaa paremmin tuntevillekin kirja tarjonnee jotain uutta: Unto Hämäläinen kirjoittaa Helsingin Sanomissa näin: ”Kylmäsotakirjojen tulva on niin vuolas, että ahkerakin lukija alkaa jo tuskastua. Jossain vaiheessa käy, kuten kävi oikeille sotakirjoille: ei jaksa lukea. Se on jo lähellä. Paha sektori onnistuu ylittämään kyllästymispisteen sen vuoksi, että Rislakki pystyy antamaan kokonaiskuvan Suomen ja Yhdysvaltain suhteista ja sen lisäksi kaivamaan uutta tietoa salatusta yhteistyöstä.” (HS 17.9.2010).

Edellä mainitut Savoilan jä Hämäläisen kritiikit löysin Kritiikkiportista. Portaali kokoaa verkkolehtien taidearvioita, tällä hetkellä ymmärtääkseni 28 eri julkaisusta. Sieltä löydät arviot uusimmista historiallisista romaaneista ja Tuomari Nurmion viimeisimmästä levystä. Kerrassaan mainio palvelu – löydät sen osoitteesta www.kritiikkiportti.fi.

JK