Suomea englanniksi kesävieraille

Kesä on alkanut! Ja kesä tuo mukanaan auringon, hyttyset, tuoreet mansikat, keskiyön souturetket tyynellä järvellä – ja takuuvarmat kesävieraat. Jos kesävieraat ovat kansainvälisiä, on vierashuoneeseen mukava laittaa mankeloitujen Marimekkolakanoiden ja Marianne-karkkeja täynnä olevan Mariskoolin lisäksi suomalaista kirjallisuutta. Näin vieraasi voi iltalukemisena tutustua kohdemaahansa.

Englantia puhuvalle kesävieraalle on alla olevaan listaan kerätty sekä suomalaisten kirjailijoiden teoksia että Suomesta ja suomalaisuudesta kertovia kirjoja:

Käännettyjä kaunokirjoja:
Oksanen, Sofi: Purge (Puhdistus)
Itäranta, Emmi: Memory of water (Teemestarin kirja)
Jansson, Tove: The Listener (Lyssnerskan)
Pulkkinen, Riikka: True (Totta)

Suomi-kuvaa:
Schwarzmann, Phil: How to Marry a Finnish Girl : everything you want to know about Finland, that Finns won’t tell you
Schatz, Roman: Finland : what a country! (Voi, maamme Suomi)
Stubb, Alexander: Sisulla ja sydämellä : tarinoita Suomesta = The power of Sisu : stories about Finland

Sarjakuvia:
Leka, Kaisa: Tour d’Europe : the yoga of road cycling
Berberian, Charles: Helsinki : näkymiä kaupungista = visions d’une ville = views of a city
Ranta, Ville: Sankaritekoja (A hero indeed)

Matkaoppaita:
Kalmari, Heidi: Helsinki (Mondo travel guide)
Räsänen, Pirjo: Fillariopas : reittejä Helsingistä länteen ja itään (karttaliitteessä tekstiä suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja saksaksi)
Suomi-opas: Finnland : Informationen und Strassenkarten = Finland : tourist guide book with maps = Finljandija : putevoditel’ i karty
Helsingin saaristo = The Helsinki archipelago = Helsingfors skärgård

Taidekirjoja ja historiaa :
Aho, Claire: Aho & Soldan : Helsinki 1950-luvun väreissä = Helsingfors i 1950-talets färger = Helsinki in 1950’s colours
Vepsäläinen, Jussi: Puinen Helsinki : arkkitehtuuriopas = Wooden Helsinki : guide to architecture
IVANA Helsinki 15 : matkalla kotiin = coming home
Cord, David J.: The decline and fall of Nokia

Nämä kaikki ja monta muuta löytyvät kirjastosta. Ja kun lainaaminen on ilmaista ja varaaminen edullista, jää kesäbudjettiin vielä kivasti tilaa turistioppaana toimimiseen.

Kirjasto toivottaa hyvää kesää!

SG

Advertisement

Kirja, josta oli pakko kirjoittaa blogiin

Sain luettua Joël Dickertin kirjan Totuus Harry Quebertin tapauksesta jo viikko sitten. Kuitenkin kirjan tapahtumat jäivät pyörimään mieleeni niin vahvasti, että lienee pakko kirjoittaa siitä muutama sana.

Kirjailija on sveitsiläinen 28-vuotias nuori mies, joka vaikuttaa huomattavasti ikäistään kokeneemmalta kirjoittajalta. Silti tämä on hänen esikoisteoksensa. Kirjassa on yli 800 sivua, joten se näytti ensin aika haastavalta. Kuitenkin kirjan lukeminen eteni yllättävän nopeasti, koska sitä oli vaikea laskea käsistään. Lienee merkki hyvästä tarinasta. Sitä paitsi se on Tammen keltaisen kirjaston kirja, mikä jo sinänsä takaa tietynlaisen laadun. Vaikka tarinassa ajallisesti pompitaan edestakaisin, ei sekään haittaa, kuten yleensä.

Kirja kertoo kahden miehen välisestä ystävyydestä ja luottamuksesta, mutta myös ihmisen petollisuudesta ja pimeästä puolesta. Lisäksi se kertoo rakkaudesta, syyllisyydestä ja kuuluisuudesta. Se on kertomus kahdesta kirjailijasta sekä tutkimuksista, joita tehdään puutarhasta löytyneen ruumiin katoamiseen liittyen.

Juonenkäänteet etenevät sellaista vauhtia, että melkein hengästyttää! Teoksen juju piilee siinä, että ”juttu” tuntuu ratkeavan jo suunnilleen kirjan puolivälissä, mutta sitten sattuukin jotakin yllättävää, eikä se mennytkään niin. Mahdollisimman monien tapahtumakäänteiden jälkeen totuus tulee viimein ilmi aivan kirjan viimeisillä sivuilla. Jännitys siis säilyy loppuun asti. Lue kirja, niin tiedät, miten kävi!

LH

Kirjamessujen naiset

On taas se aika vuodesta; Helsingin Messukeskus on pullollaan kirjoja, tietysti, mutta myös ruokaa, taidetta, musiikkia, kirjallista tunnelmaa, hälinää, joka toisen kävijän käsikynkässä roikkuvia kustantajien kasseja (sekä paperisia että ekokankaisia), joululahjaideoita isoissa laareissa ja kasoissa alennushinnoilla Suuresta Uistinkirjasta Neil Youngin Muistelmiin. Paljon tavaraa niin edullisesti, että raaskii ostaa itselleenkin. Helsingin Sanomien mukaan 75 prosenttia kävijöistä osti messuilta ainakin yhden kirjan.

Olin suunnitellut meneväni messuille kuuntelemaan kolmea ajan hermolla olevaa suomalaista naiskirjailijaa: Sofi Oksasta, Riikka Pulkkista ja Riikka Ala-Harjaa. Oksasta ja Pulkkista olen lukenut aikaisemmin, Ala-Harjaa en vielä, ja kenenkään uutuutta en ole ehtinyt saamaan käsiini. Halusinkin ottaa selvää kuinka kovaa kannattaa yrittää. Sofi Oksanen kuitenkin Tarja Halosen tavoin vetää messujen suurimman lavan edustan täpösen täyteen, enkä lähde taistelemaan kuuloetäisyydellä olevasta paikasta. Pääsen kuitenkin aitiopaikalle kuulemaan kolmea kiinnostavaa naista messupäivän aikana.

Riikka Ala-Harjan haastattelu on vuorossa ensimmäisenä, ja bonuksena pääsen kuuntelemaan kahden suositun naiskirjailijan tarinointia: Ala-Harjan haastattelijana on Sofi Oksanen. Riikka Ala-Harjan uusin teos Maihinnousu kertoo kirjan päähenkilöön Julieen liittyvästä kolmesta taistelusta: Normandian maihinnoususta, aviokriisistä ja lapsen sairastumisesta. Julie työskentelee turistioppaana Normandian rannoilla ja teoksen tämän päivän taistelut perheen sisällä kytkeytyvät luontevasti sota-ajan taisteluihin. Ala-Harjalle Normandian maisemat ovat tutut: hän asui pitkään Normandiassa, mutta ei käynyt Normandian rantojen opastuskierroksilla vasta kuin kirjaa kirjoittaessaan. Ala-Harja esittelee kirjansa kitkattomasti ja houkuttelevasti (kirjaan liittyvä kirjailijan sananvapauden polemiikki varmasti myös lisää lukijoiden kiinnostusta), mutta Sofi Oksanen on tämän session superjulkkis; yksi valokuvaaja jopa kiipeää lavalle ottamaan lähikuvaa Oksasesta kesken haastattelun. Ja jos Normandia aiheena kiinnostaa, Oksanen vinkkaa lukemaan myös Marguerite Duras’in teoksia, joita Kirkesistäkin löytyy useita.

Seuraavaksi nappaan eturivin paikan paljon pienemmän mittakaavan estraadin edestä, mutta juuri ennen toisen tämän hetken kirjallisen superjulkkiksen Riikka Pulkkisen haastattelua. Riikka Pulkkinen on ollut yksi suosikeistani Totta-romaanin luettuani, ja hämmästyn lavalle nousevaa pientä ja hentoista nuorta naista; miten hän on kyennyt tulkitsemaan vanhuutta, sairautta ja kuolemaa niin vahvasti? Haastattelun aikana käy selville, että vahvuus ei ole yksin fyysinen ominaisuus, ja Pulkkinen antaa itsestään muutenkin älykkään ja avarakatseisen vaikutelman. Hänen uusin teoksensa Vieras on traaginen selviytymistarina, johon kirjailija omien sanojensa mukaan on nyt vihdoinkin kolmannessa kirjassaan onnistunut lisäämään myös ripaukseen komiikkaa. Kirjan päähenkilö on Maria, nuorena anoreksiaa sairastanut seurakuntapastori. Kirjan lukijalle Pulkkinen ja häntä haastatteleva kustannustoimittaja lupaavat rankan pääaiheen lisäksi annoksen muukalaisuutta, uskontoa, filosofiaa ja yhteisöllisyyttä. Pulkkinen ei kuitenkaan halua paljastaa liikaa, ja haastaakin lukijan löytämään Pyhän kolminaisuuden kirjastaan.

Ennen kotiin lähtöä istahdan vielä ex tempore kuulemaan yhtä naista: berliiniläinen kirjailija Annett Gröschner on kirjoittanut kirjan Walpurgistag (suomennos ’Vappupäivä’ ilmestyy ensi syksynä), jonka tapahtumat sijoittuvat Berliiniin yhden päivän ajalle. Innostun konseptista, koska olin pari vuotta sitten seurannut kiinnostuneena 24h Berlin – Ein Tag im Leben -dokumenttia, jossa seurattiin ilman käsikirjoitusta tavallisten berliiniläisten elämää 24 tunnin ajan syyskuisena päivänä. Gröschnerin projekti oli lähtenyt käyntiin samalla tavalla, hän oli pyytänyt suurta ryhmää ihmisiä pitämään päiväkirjaa samana päivänä, mutta lopullinen teos päätyi kuitenkin lähes täysin fiktiiviseksi. Gröschner viettää tällä hetkellä aikaa Suomessa Goethe-Instituutin kutsusta. Hänen Suomen kokemuksistaan (viimeisin postaus kertoo Gröschnerin kokemuksista naisten saunassa) voi lukea Goethe-Instituutin blogista.

Päiväni Kirjamessuilla on yhtä aistien kakofoniaa; uuvuttava ja antoisa.  Pysyn kuitenkin uskollisena kirjastolle, kuulun 25% vähemmistöön enkä osta messuilta yhtään kirjaa. Varausjonot Kun kyyhkyset katosivat, Vieras ja Maihinnousu -teoksiin ovat vielä pitkähköt, mutta hyvää kannattaa odottaa?  Sen sijaan nautin paikan päällä jumalaisen red velvet cupcaken ja ostan ukulelen. Sitä ei voi lainata kirjastosta – vielä?

SG

Vieraasta vinkkelistä

Kun muuttaa kulttuurista toiseen, huomio kiinnittyy sellaisiin seikkoihin, joita koko ikänsä maassa asuneet eivät pidä mitenkään huomionarvoisina. Vierauden tuntu on kaksipiippuinen juttu: toisaalta se ahdistaa ja aiheuttaa koti-ikävää, toisaalta siitä saa revittyä aivan erinomaista huumoria!

Huomasin juuri, että olen ihan suunnittelematta lukenut viime aikoina aika pinon maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden opuksia. Aihe on kai ollut niin kiinnostava, että sen äärelle on tehnyt mieli palata yhä uudelleen, joka kerta vähän eri näkökulmasta.

Mainio esimerkki ehdasta mamukirjallisuudesta on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin esikoisteos Mistään kotosin. Kirja kuvaa Ruotsiin muuttaneen iranilaisperheen arjen kommelluksia, yritystä ja erehdystä, unelmien ja todellisuuden törmäystä. Samalla se on nuoren tytön kasvutarina, eikä sukupolvien välistä jättimäistä kuilua – iranilaisvanhemmat vs. ruotsalaistunut teinityttö – voi tietenkään ohittaa. Ja kaikessa kulkee mukana lämmin huumori.

Paljon julkisuutta saanut Alexandra Salmelan 27, eli, Kuolema tekee taiteilijan on näyte siitä, miltä Suomi voi näyttää muualta tulleen silmin. Liekö siis ihme, että kirja osaa niin huvittaa kuin ärsyttääkin kantasuomalaista lukijaa? Kirjan mehukkainta antia ovat vaihtelevat näkökulmat erilaisine ajatustapoineen sekä alkuun ylimielisen päähenkilön asteittainen sopeutuminen suomalaiseen kulttuuriin. Kaikki Suomessa, täällä onnen kultalassa, ei olekaan ruusuista, ennemminkin masentavaa. Ihmiset ovat sivistymättömiä juntteja, kelit ovat huonot ja maalla on tylsää. Mutta kun paikalliseen elämäntahtiin tottuu, siihen voikin ihastua.

Kolmanneksi esimerkiksi on pakko nostaa riemukas brittiklassikko 1990-luvulta, Hanif Kureishin Esikaupunkien buddha. Siinä nuori pakistanilaistaustainen miehenalku etsii paikkaansa 1970-luvun värikkäässä Lontoossa, kulttuurien ja luokkaerojen luovassa sekamelskassa. Kureishin kertomuksen vauhtiin ei voi olla tempautumatta mukaan, ja matkan varrella saa varmasti myös nauraa. Kaikkein herkkähipiäisimmille en tosin lähtisi tätä kirjaa tarjoamaan, sen verran kaunistelematonta teksti paikoin on.

Lukuisien kulttuuritörmäyksien jälkeen yritin löytää maahanmuuttajakirjallisuudesta yhteistä ylevää sanomaa, kuinka ihminen on pohjimmiltaan samanlainen asuinpaikasta ja kulttuurista riippumatta. Mutta ei perhana, en löytänyt. Hauskaa oli silti, tai juuri sen vuoksi.

KR

Alas kvasimuumit!

Tutkiskellessani jokin aika takaperin muovitettavia uutuuskirjoja silmiini sattui uusi Muumi-kuvakirja, luukkukirja nimeltä Muumipeikko eksyy. Tekijäksi on tietysti merkitty Tove Jansson, vaikkei – kuten kaikki tiedämme  – näillä nykyisin julkaistavilla muumikirjoilla ole Toven kanssa sen enempää tekemistä kuin Hannah Montana –sarjalla jo ammoin manalle menneen Walt Disney –paran kanssa. Oikeat tekijät ovat muuten Riina ja Sami Kaarla. Kirjaa selaillessani ihmettelin, miksi se oli jotenkin niin tutun oloinen, kunnes tajusin kuvituksen kovasti muistuttavan erästä vanhaa kuvakirjaa, nimittäin aikoinaan uraa uurtanutta Tove Jansson-klassikkoa Kuinkas sitten kävikään? (Hur gick det sen?) Kuvitus jäljittelee oikein taitavasti Tove Janssonin tyyliä, vaikka itse tarina on mitätön. No, se onkin tarkoitettu hyvin pienille lapsille, arvelen, joten olkoon, minä myönnyn, joskin piiitkin hampain.  Ja onhan Johanna Sinisalo kuvittajanaan Ilkka Ruokola sepittänyt Muumimammalle menneisyyden sarjakuvakirjassa Muumimamman vaarallinen nuoruus.

Tämä sattumus sai minut miettimään laajemminkin tätä jonkin sortin aitousproblematiikkaa. Paljonhan siitä on keskusteltu jo aiemminkin. Voiko muumikertomus olla aito, ellei se ole Tove Janssonin (tai ainakin Lars Janssonin…) kirjoittama ja kuvittama? Onko Disneyn Nalle Puhilla mitään tekemistä A. A. Milnen alkuperäisen Puhin kanssa? Ja onko kenelläkään oikeutta kääntää ja kuvittaa Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua uudelleen? Ingrid Vang Nyman on toki ainoa oikea Peppi-kuvittaja, onhan? Eikä Laila Järvisen Peppi-käännöksissä ole mitään vikaa, turha niitä on uudelleen kääntää! Onhan tietysti Lauren Child ihan mukiinmenevä kuvittaja, kuten Kristiina Rikmankin kelpo kääntäjä. Mutta sittenkin!

Toisaalta muistan myös kovasti ilahtuneeni aikoinaan, kun Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (ja tietysti myös Tom Sawyerin seikkailut, vaikka siitä en pitänyt ollenkaan yhtä paljon) ilmestyi uutena, Jarkko Laineen kääntämänä versiona vuonna 1972. Yrjö Kivimiehen käännös vuodelta 1927 tuntui todellakin kökkömäiseltä ja aikansa eläneeltä. Ja onhan J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista olemassa ainakin kolme eri käännöstä, joista yhtäkään ei ole kyseenalaistettu. Tosin esimerkiksi 1930-40-luvuilla koulua käyneet vanhempani pitävät Paavo Cajanderin käännöstä vuodelta 1889 ainoana oikeana, koska itse lukivat sitä koulussa.

Mutta ehkä tässä onkin kyse kahdesta eri asiasta. Yhtäältä esimerkiksi tässä Peppi Pitkätossu -tapauksessa sisältö säilyy ennallaan, vaikka käännös onkin uusi. Tällöin mahdollinen nuiva (tai innostunut) suhtautuminen uuteen käännökseen on lähinnä lukijan omaan viitekehykseen liittyvä asia. Minulle vanha käännös (tai kuvitus) tuntuu ainoalta oikealta, koska olen sen lapsena omaksunut. Jollekulle kahdeksanvuotiaalle on ihan sama, kuka kirjan on kääntänyt tai miten se on kuvitettu. Toisaalta taas, kun on kyse esimerkiksi muumitarinoista, niin asia onkin mutkikkaampi. Koska ihan muut tekijät kuin Tove Jansson ovat sepittäneet ihan uusia tarinoita – tai ainakin muokanneet vanhoja – niin voidaan kysyä, mikä on aitoa ja mikä ei. Onko uusissa kertomuksissa löydettävissä sama ajatusmaailma, sama huumori, sama filosofia kuin Janssonin alkuteksteissä? Vai tarvitseeko olla näin? Lapsellehan tuntuu olevan tärkeintä, että muumitarinoiden hahmot ovat tunnistettavia sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Itse olen varmaan puristi, kun en voi ollenkaan hyväksyä näitä japanilaisiin animaatioihin perustuvia kertomuksia ja hahmoja. Tuntuu todella kurjalta, että kirjaston kuvakirjahyllyssä nämä ”aidot” muumikirjat ovat aina paikoillaan, kun taas ”epäaidot ”ovat hyvin suosittuja. Sama koskee Nalle Puhia. Sitten taas esimerkiksi Disneyn Aku Ankka tai Mikki Hiiri useine piirtäjineen ei tuota minulle minkäänlaista tuskaa. Se taas johtunee siitä, ettei alun perinkään ole ollut mitään alkuperäistä Aku Ankka tai Mikki Hiiri –hahmoa.

Johanna Sinisalon Muumimamma-sarjakuvaan suhtaudun varovaisen positiivisesti. Tarina on ihan hauska ja Tove Janssonin hengessä kirjoitettu, ja vaikka Ilkka Ruokolan kuvitus (jota on kiitelty) ei minusta ole riittävän tovemainen, niin kokonaisuus on onnistunut. Eihän suoranaisessa apinoinnissakaan ole mitään mieltä. Saa nähdä, julkaistaanko siitäkin ”lapsiystävällinen”, vesitetty versio…

LR