Vieraasta vinkkelistä

Kun muuttaa kulttuurista toiseen, huomio kiinnittyy sellaisiin seikkoihin, joita koko ikänsä maassa asuneet eivät pidä mitenkään huomionarvoisina. Vierauden tuntu on kaksipiippuinen juttu: toisaalta se ahdistaa ja aiheuttaa koti-ikävää, toisaalta siitä saa revittyä aivan erinomaista huumoria!

Huomasin juuri, että olen ihan suunnittelematta lukenut viime aikoina aika pinon maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden opuksia. Aihe on kai ollut niin kiinnostava, että sen äärelle on tehnyt mieli palata yhä uudelleen, joka kerta vähän eri näkökulmasta.

Mainio esimerkki ehdasta mamukirjallisuudesta on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin esikoisteos Mistään kotosin. Kirja kuvaa Ruotsiin muuttaneen iranilaisperheen arjen kommelluksia, yritystä ja erehdystä, unelmien ja todellisuuden törmäystä. Samalla se on nuoren tytön kasvutarina, eikä sukupolvien välistä jättimäistä kuilua – iranilaisvanhemmat vs. ruotsalaistunut teinityttö – voi tietenkään ohittaa. Ja kaikessa kulkee mukana lämmin huumori.

Paljon julkisuutta saanut Alexandra Salmelan 27, eli, Kuolema tekee taiteilijan on näyte siitä, miltä Suomi voi näyttää muualta tulleen silmin. Liekö siis ihme, että kirja osaa niin huvittaa kuin ärsyttääkin kantasuomalaista lukijaa? Kirjan mehukkainta antia ovat vaihtelevat näkökulmat erilaisine ajatustapoineen sekä alkuun ylimielisen päähenkilön asteittainen sopeutuminen suomalaiseen kulttuuriin. Kaikki Suomessa, täällä onnen kultalassa, ei olekaan ruusuista, ennemminkin masentavaa. Ihmiset ovat sivistymättömiä juntteja, kelit ovat huonot ja maalla on tylsää. Mutta kun paikalliseen elämäntahtiin tottuu, siihen voikin ihastua.

Kolmanneksi esimerkiksi on pakko nostaa riemukas brittiklassikko 1990-luvulta, Hanif Kureishin Esikaupunkien buddha. Siinä nuori pakistanilaistaustainen miehenalku etsii paikkaansa 1970-luvun värikkäässä Lontoossa, kulttuurien ja luokkaerojen luovassa sekamelskassa. Kureishin kertomuksen vauhtiin ei voi olla tempautumatta mukaan, ja matkan varrella saa varmasti myös nauraa. Kaikkein herkkähipiäisimmille en tosin lähtisi tätä kirjaa tarjoamaan, sen verran kaunistelematonta teksti paikoin on.

Lukuisien kulttuuritörmäyksien jälkeen yritin löytää maahanmuuttajakirjallisuudesta yhteistä ylevää sanomaa, kuinka ihminen on pohjimmiltaan samanlainen asuinpaikasta ja kulttuurista riippumatta. Mutta ei perhana, en löytänyt. Hauskaa oli silti, tai juuri sen vuoksi.

KR

Advertisement

Klassikkopäivittelyä, elikkä Kuinka lukea kaikki maailman hyvät kirjat yhden ihmiselämän aikana?

Olen aina ollut tylsä klassikontahkoaja, jota eivät uutuudet paljon hetkauta. Maailmahan on jo valmiiksi täynnänsä hyviä kirjoja. Kuinka muka ehtisin lukea sekä uusia kirjoja että ne kaikki vanhat kirjat, jotka olen aina halunnut lukea?

Joka vuosi olen aikonut pyhittää kesälomani klassikkosuossa rämpimiselle kuroakseni kiinni kirjatehtaiden etumatkaa. Silti kesä on jotenkin aina hurahtanut ohi vallan muissa merkeissä. Miksi? Siksi, että klassikkosuo on tuntunut niin loputtoman upottavalta! Työn alla ovat jo usean vuoden ajan olleet mm. James Joycen Odysseus (kirjanmerkki löytyy edelleen sivulta 113) sekä Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää (kirjanmerkki edennyt jo sivulle 195).

Niinpä olenkin nyt päättänyt jättää klassikot toistaiseksi jäähylle ja päivittää hämähäkinseittien alta kajastavaa kirjallisuustietämystäni lähemmäs nykyaikaa.
Ja kas, samalla olenkin saanut ihan uudentyyppisiä lukutuntemuksia.

Tiedätkö sen tunteen, kun kirja lähestyy loppuaan, eikä sen soisi loppuvan? Lukukokemusta yrittää pitkittää lukemalla sivun silloin tällöin, lukemalla ”vahingossa” kolmanneksi viimeistä sivua useaan kertaan, jotta kirja ei vielä loppuisi. Höpsöä, myönnetään.
Ja kun loppu väistämättä koittaa, jäljelle jää vimmainen halu lukea lisää. Lukija yrittää etsiä korvaavaa teosta, joka edes osittain solahtaisi edellisen kirjan jättämään tyhjään koloon. Mutta korvike on aina korvike. Kun saa luettua oikein hyvän kirjan, se jättää mielihyvän lisäksi myös tyhjiön, ikävän kirjaa kohtaan.

Viimeksi tällaisen ikävän minulle jätti Paul Austerin kirja Sattumuksia Brooklynissa. Kirjan nimestä voi nokkelasti päätellä, että tarina etenee erinäisten sattumuksien varassa – ja hyvin eteneekin. Kerronta on sujuvaa, henkilöhahmot hauskoja ja luontevia. Mutta parasta kirjassa on kuitenkin sen maailma, niin myötäelävällä lämmöllä kuvattu, että lukija on siinä heti kuin kotonaan.

Kun kirja loppui, janosin lisää hyvää luettavaa. En kuitenkaan tarttunut Austerin seuraavaan kirjaan vaan nappasin mukaani toisen amerikkalaisen, Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tyttären.

Austerin kepeästi soljuvan tarinoinnin jälkeen Oates tarjoilikin täysin toisenlaista Amerikkaa. Haudankaivajan tytär ei vain täyttänyt Brooklynin sattumusten jättämää kuoppaa vaan tukahdutti sen ylitsevyöryvällä painavuudellaan (enkä tarkoita pelkästään sivumäärää). Mukana on inhimillisen tunneskaalan koko kirjo häpeästä iloon, pelosta seesteisyyteen. Ja siinä missä Auster jättää tarinansa avoimeksi niin alku- kuin loppupäästäkin, Oates on opuksessaan niin perusteellinen, ettei kysymyksiä juuri jäänyt. 

Paitsi yksi: Mistä voi ostaa lisää aikaa kaikkien näiden hyvien kirjojen lukemiseen?

KR