Kirjamessujen naiset

On taas se aika vuodesta; Helsingin Messukeskus on pullollaan kirjoja, tietysti, mutta myös ruokaa, taidetta, musiikkia, kirjallista tunnelmaa, hälinää, joka toisen kävijän käsikynkässä roikkuvia kustantajien kasseja (sekä paperisia että ekokankaisia), joululahjaideoita isoissa laareissa ja kasoissa alennushinnoilla Suuresta Uistinkirjasta Neil Youngin Muistelmiin. Paljon tavaraa niin edullisesti, että raaskii ostaa itselleenkin. Helsingin Sanomien mukaan 75 prosenttia kävijöistä osti messuilta ainakin yhden kirjan.

Olin suunnitellut meneväni messuille kuuntelemaan kolmea ajan hermolla olevaa suomalaista naiskirjailijaa: Sofi Oksasta, Riikka Pulkkista ja Riikka Ala-Harjaa. Oksasta ja Pulkkista olen lukenut aikaisemmin, Ala-Harjaa en vielä, ja kenenkään uutuutta en ole ehtinyt saamaan käsiini. Halusinkin ottaa selvää kuinka kovaa kannattaa yrittää. Sofi Oksanen kuitenkin Tarja Halosen tavoin vetää messujen suurimman lavan edustan täpösen täyteen, enkä lähde taistelemaan kuuloetäisyydellä olevasta paikasta. Pääsen kuitenkin aitiopaikalle kuulemaan kolmea kiinnostavaa naista messupäivän aikana.

Riikka Ala-Harjan haastattelu on vuorossa ensimmäisenä, ja bonuksena pääsen kuuntelemaan kahden suositun naiskirjailijan tarinointia: Ala-Harjan haastattelijana on Sofi Oksanen. Riikka Ala-Harjan uusin teos Maihinnousu kertoo kirjan päähenkilöön Julieen liittyvästä kolmesta taistelusta: Normandian maihinnoususta, aviokriisistä ja lapsen sairastumisesta. Julie työskentelee turistioppaana Normandian rannoilla ja teoksen tämän päivän taistelut perheen sisällä kytkeytyvät luontevasti sota-ajan taisteluihin. Ala-Harjalle Normandian maisemat ovat tutut: hän asui pitkään Normandiassa, mutta ei käynyt Normandian rantojen opastuskierroksilla vasta kuin kirjaa kirjoittaessaan. Ala-Harja esittelee kirjansa kitkattomasti ja houkuttelevasti (kirjaan liittyvä kirjailijan sananvapauden polemiikki varmasti myös lisää lukijoiden kiinnostusta), mutta Sofi Oksanen on tämän session superjulkkis; yksi valokuvaaja jopa kiipeää lavalle ottamaan lähikuvaa Oksasesta kesken haastattelun. Ja jos Normandia aiheena kiinnostaa, Oksanen vinkkaa lukemaan myös Marguerite Duras’in teoksia, joita Kirkesistäkin löytyy useita.

Seuraavaksi nappaan eturivin paikan paljon pienemmän mittakaavan estraadin edestä, mutta juuri ennen toisen tämän hetken kirjallisen superjulkkiksen Riikka Pulkkisen haastattelua. Riikka Pulkkinen on ollut yksi suosikeistani Totta-romaanin luettuani, ja hämmästyn lavalle nousevaa pientä ja hentoista nuorta naista; miten hän on kyennyt tulkitsemaan vanhuutta, sairautta ja kuolemaa niin vahvasti? Haastattelun aikana käy selville, että vahvuus ei ole yksin fyysinen ominaisuus, ja Pulkkinen antaa itsestään muutenkin älykkään ja avarakatseisen vaikutelman. Hänen uusin teoksensa Vieras on traaginen selviytymistarina, johon kirjailija omien sanojensa mukaan on nyt vihdoinkin kolmannessa kirjassaan onnistunut lisäämään myös ripaukseen komiikkaa. Kirjan päähenkilö on Maria, nuorena anoreksiaa sairastanut seurakuntapastori. Kirjan lukijalle Pulkkinen ja häntä haastatteleva kustannustoimittaja lupaavat rankan pääaiheen lisäksi annoksen muukalaisuutta, uskontoa, filosofiaa ja yhteisöllisyyttä. Pulkkinen ei kuitenkaan halua paljastaa liikaa, ja haastaakin lukijan löytämään Pyhän kolminaisuuden kirjastaan.

Ennen kotiin lähtöä istahdan vielä ex tempore kuulemaan yhtä naista: berliiniläinen kirjailija Annett Gröschner on kirjoittanut kirjan Walpurgistag (suomennos ’Vappupäivä’ ilmestyy ensi syksynä), jonka tapahtumat sijoittuvat Berliiniin yhden päivän ajalle. Innostun konseptista, koska olin pari vuotta sitten seurannut kiinnostuneena 24h Berlin – Ein Tag im Leben -dokumenttia, jossa seurattiin ilman käsikirjoitusta tavallisten berliiniläisten elämää 24 tunnin ajan syyskuisena päivänä. Gröschnerin projekti oli lähtenyt käyntiin samalla tavalla, hän oli pyytänyt suurta ryhmää ihmisiä pitämään päiväkirjaa samana päivänä, mutta lopullinen teos päätyi kuitenkin lähes täysin fiktiiviseksi. Gröschner viettää tällä hetkellä aikaa Suomessa Goethe-Instituutin kutsusta. Hänen Suomen kokemuksistaan (viimeisin postaus kertoo Gröschnerin kokemuksista naisten saunassa) voi lukea Goethe-Instituutin blogista.

Päiväni Kirjamessuilla on yhtä aistien kakofoniaa; uuvuttava ja antoisa.  Pysyn kuitenkin uskollisena kirjastolle, kuulun 25% vähemmistöön enkä osta messuilta yhtään kirjaa. Varausjonot Kun kyyhkyset katosivat, Vieras ja Maihinnousu -teoksiin ovat vielä pitkähköt, mutta hyvää kannattaa odottaa?  Sen sijaan nautin paikan päällä jumalaisen red velvet cupcaken ja ostan ukulelen. Sitä ei voi lainata kirjastosta – vielä?

SG

Advertisement

Mustat hevoset

Kirjat ja kirjallisuus ovat taas kovasti tapetilla. Helsingin kirjamessut käynnistyvät torstaina,  erilaiset palkintoraadit asettelevat ehdokkaitaan – joitain palkintoja on jo jaettukin. Hotakaisen Ihmisen osa sai arvonantoa ranskalaisilta (Prix Courrier International), nobelistiksi päätyi ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer. Kirjallisuuspalkintoja on paljon, mutta vielä paljon enemmän on kirjoja. Esittelenpä lyhykäisesti pari mustaa hevosta syksyiseen kilpaan.

Rosa Liksomin ’Hytti nro 6’ ei ehkä ole edes musta hevonen, korkeintaan harmaanlaikukas humma kirjallisuuskeskustelun laitumilla – onhan Liksom moninkertaisesti palkittu ja tunnustettu tekijä, jonka nimi hyvinkin saattaa koristaa palkintojen ehdokaslistoja tänäkin vuonna. Liksomin uutuuskirja, alaotsikoltaan ’kertomus’,  kuvaa suomalaisen tytön (nuoren naisen?) junamatkaa Moskovasta Mongoliaan, Ulan Batoriin. Ajankohtana on 80-luvun puoliväli tai loppu, jolloin neuvostojärjestelmä jo tuntuvasti rakoili. Tyttö tuntuu olevan jollain tapaa pakosalla, karussa omaa elämäänsä. Käy ilmi, että tytön poikaystävä on päätynyt mielisairaalaan vältellessään joutumista Afganistanin sotaan. Tytön suhde poikaan ja pojan äitiin avautuu pikkuhiljaa matkan edetessä ja tytön palatessa mietteissään Moskovaan. Matkaseuraksi hyttiinsä tyttö saa venäläisen viinaanmenevän miehen, jonka jutuissa ja käytöksessä on kestämistä. Juna klonksuttelee halki Venäjän verkkaan, suurimpiin kaupunkeihin pysähdytään päiviksi. Aika tekee tehtävänsä ja epäsuhtaiset matkakumppanit löytävät jonkinlaisen yhteisen sävelen, vaikka miehen holtiton käytös luottamusta koetteleekin. Nautittavinta kirjassa on Liksomin kieli: kaikella on värinsä, makunsa ja hajunsa – ja nuo aistimukset elävöityvät lukijan mielessä siten, että kirjan maailma tuntuu yhtäaikaa todelta ja sadulta. Liksomin lukijoille ehdotan välipalaksi runoja Olli Heikkosen teoksesta ’Jakutian aurinko’ (Tammi 2000). Jakutian auringossa ollaan samoissa maisemissa, Siperiassa, junassa, matkalla. Kerrassaan nautinnollista luettavaa.

Tommi Melenderin kirjassa ’Lohtu’ ei tehdä matkaa muuta kuin mielen syövereissä. Lohdussa markkinointisemiootikko Elis Mäki tarkkailee ympäristöään ja pohtii elämälleen tarkoitusta. Mäki on asettanut itselleen todellisen deadlinen: jos elon funktio jää epäselväksi vielä vuodenkin kuluttua, päättää hän päivänsä omakätisesti. Kirjan toinen keskeinen henkilö, elokuvaohjaaja Johan Rautio on hengetön jo tarinan alkaessa – käy ilmi, että Rautio on kuollut liikenneonnettomuudessa Pariisissa. Raution sielunelämään päästään kuitenkin sisälle hänen Mäelle ennen kuolemaansa lähettämiensä sähköpostiviestien välityksellä. Kirjan lähtökohta on siis synkähkö, eikä kirjan tapahtumat suoranaiseksi iloitteluksi ylly missään vaiheessa. Melender sekoittaa kirjassaan useaa eri tyyliä ja tapaa kertoa, eikä perinteistä juonta oikeastaan ole – siis sellaista dekkarimaista, jossa alussa on ruumis ja lopuksi kimuranttien vaiheiden jälkeen selviää kuka olikaan murhaaja. Mutta lukijalleen kirja tarjoaa kuitenkin saman haasteen kuin salapoliisiromaanit: lukiessa tulee pohtineeksi henkilöiden motiiveja, syitä siihen, miksi he mitenkin toimivat – tai lähinnä ajattelevat. Erityisen rakastettaviahan hahmot eivät ole, mutta kiinnostavia kuitenkin. ’Lohdun’ luettuani nostin lukulistani kärkipäähän Melenderin edellisen kirjan: vuonna 2009 ilmestynyt ’Ranskalainen ystävä’ oli Finlandia-ehdokas, joten Lohdun päätyminen palkinnoille ei olisi tavaton yllätys sekään. Hieman Liksomia tummempi ja tuntemattomampi ratsu Melender näissä karkeloissa kuitenkin on.

Mustaakin mustempi ehdokas podiumille on Jaakko Pallasvuon ’Pyytäjät’. Jo siksi, että kyseessä on sarjakuvateos. Palkintojakin on silloin jaossa vähemmän. Pyytäjät on tyyliltään sellaista sarjakuvaa, johon on varmasti hieman vaikea suhtautua, jos sarjakuvaa ei paljoa lue. Niin kaukana Pallasvuon tuotos on sanomalehtien stripeistä ja kaikille tutuista Ankoista, Asterixeista ja Tinteistä. Piirrosjälki on tavattoman kömpelöä, harmaasävyistä ja tarinakaan ei etene suoria raiteita, vaan tarjolla on sivupolku jos toinenkin. Lyijykynäpiirrosten haparoivuus, värittömyys ja jonkinlainen yleinen ”amatöörimäisyys” lienevät kuitenkin tekijän valitsemia tyylikeinoja, sillä heikkouksina en osaa niitä teoksen luettuani pitää. Kirjassa kaikki vaikuttaa tietystä ankeudesta huolimatta tarkoin harkitulta ja viimeistä piirtoa ja viivaa myöden mietityltä. Tarinan aikaa ja paikkaa on vaikea määritellä – tapahtumat ovat vuoroin arkisia ja vuoroin liki maagisia. Kun on päässyt viimeisen sivun viimeiselle ruudulle, on pakko palata heti taaksepäin. On etsittävä lisää johtolankoja, vastauksia kysymyksiin, jotka jäivät mietityttämään. Tarinan päähenkilö Elias on peitenimen ja peitehenkilön turvin maineeseen noussut kirjailija, joka palaa kotiseudulleen perheenjäsenensä hautajaisiin. Käy ilmi, että Eliaksen suhde perheeseensä on kaikkea muuta kuin mutkaton. Menneisyydessä on jotain, joka vaatisi selvittämistä ja julkituomista. Jos Liksomin rinnalle tarjosin Heikkosta, saattaisi Pallasvuo löytää parinsa vaikkapa Jyrki Vainosen novelleista (kokoelmat Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita ja Luutarha). Niissä yhdistyy samaan tapaan realismi fantasiaan, lopputuleman ollessa jotain todella omaperäistä ja kummallista. Pallasvuolle palkintoja tuskin uskaltaa povata, mutta ehkäpä ehdokkuuksia kuitenkin.

Vaan eipä ole kirjallisuuspalkintojen jako juuri koskaan selvää kauraa. Valistuneita arvailuja voimme voittajista esittää, mutta usein on raisuun raviin käynyt ennakkosuosikki laukannut jo lähtökiihdytyksessä ja lopulta voittoon noussut takamatkalta hyvin kirinyt yllätyshevonen. Väriltään musta tai ainakin tummanpuhuva. Saas nähdä, kuinka käy tänä vuonna.

JK

Isokaan nimi ei välttämättä pahenna miestä

Isäni opetti joskus muinoin pienelle minulle, että on syytä kiertää kaukaa ne kirjat, joiden kannessa komeilee kirjailijan nimi isommalla fontilla kuin itse kirjan nimi. Jos kirjan ensisijainen myyntivaltti on kirjailijan nimi, itse sisältö voi olla niin tyhjänpäiväinen, ettei kirjan nimelläkään ole juuri merkitystä.

Tämä taakka harteillani olen sitten yrittänyt luovia nykykirjallisuuden kirjavan kansitaiteen tiheikössä! Saattaa olla, että isän nyrkkisääntö on joskus ollut käyttökelpoinen seula kepeimmän kioskikaman ja lukemisen arvoisten kirjojen välillä. Mutta sori vaan isukki, nykypäivänä se ei enää ihan päde.

Ostin joku vuosi sitten kirjamessuilta Tuomas Kyrön kirjan Benjamin Kivi, jonka kannessa kirjailijan nimi lukee puolikkaan kissan kokoisilla kirjaimilla ja kirjan nimi välihuomautuksen tyyppisenä pikku lipsahduksena. Takakansikaan ei lupaa suuria. Silti kirjaan kannattaa tarttua, jopa ihan kaksin käsin. Kyrö on nimittäin parhaita kotimaisia nykykertojia.

Kirjailijalla on sana tiukasti hallussa eritoten ihmiskuvauksen osalta. Jopa lipevät tyypit saavat osakseen ymmärrystä, eikä mikään teko tai ihminen ole yksinomaan hyvä tai paha.
Maamme historia kulkee kerrotun rinnalla henkilöiden elämänvaiheita taustoittaen, mutta tarkoituksellisen epäeksaktiksi etäännytettynä. Tai toisin päin: tarina luo fiktiivistä historiaa Suomen kaltaiselle maalle henkilöhahmojen ehdoilla. Virallisesta historiankirjoituksesta poikkeaminen on Suomen kaltaisessa maassa rohkea teko. Benjamin Kivi on fiktiota isolla äffällä, ja sitä on ehkä jonkun lukijan vaikea sulattaa.

Samantyyppinen historian ja henkilöiden ristikkäiskudelma löytyy myös Kyrön aiemmasta romaanista Liitto. Jos mahdollista, pidin Liitosta jopa enemmän kuin Benjamin Kivestä. Sen henkilöhahmot ja koskettavat kohtalot porautuivat mieleen, ja tarina sieppasi lukijan heti mukaansa. Parasta tarinassa oli sen loppu, joka ei ollut joko onneton tai onnellinen vaan jotain siltä väliltä, kuten yleensä oikeassakin elämässä.

Kyrön kirjoissa sanotaan vähillä sanoilla paljon. Kun vitsaillaan, pidetään naama kuitenkin peruslukemilla, kunnon äijän tavoin. Ja kun on tarpeeksi kova äijä, voi ihan hyvin kirjoittaa nimensä niin isoilla kirjaimilla kuin tahtoo.

KR

Tekstimaalauksia

Joskus sitä innostuu tekstin muodosta niin paljon, että hyväkin sisältö voi jäädä lapsipuolen asemaan. Korostan sanaa joskus, sillä kielelliset löydöt eivät ole ihan jokapäiväistä herkkua.

Uutta luovaan kieleen pystyy käännös vain harvoin. Käännöskankeuden ylimpänä ilmentymänä on tietysti virke, jota lukiessa alkaa ajatella, kuinka se on ilmaistu alkukielisessä tekstissä. Huono käännös saa aikaan saman kiusallisen tunteen kuin epävarmalla äänellä toteutettu haparoiva lauluesitys. Toisaalta jo valmiiksi kehnoa tekstiä on hankala kääntää hyväksi.
Unohdetaanpa siis hetkeksi käännökset ja pysähdytään ihailemaan alkukielisen kirjallisuuden mahdollisuuksia.

Nyt kun Hannu Väisäseltä ilmestyi kolmas romaani (Kuperat ja koverat) Vanikan palojen ja Toisten kenkien jatkoksi, ajattelin järjestelmällisen kansalaisen tavoin lukaista koko sarjan kerralla pois päiväjärjestyksestä. Tällä hetkellä menossa on vasta sarjan ykkösosa, mutta en voi olla intoilematta siitä jo nyt. Katsokaa, miten ilmaisuvoimaista ja silti luontevaa kieltä:

Nostellessani iltapäivällä pyykkiä jääkylmän vintin kylmille naruille, huomaan miten kaikki äsken pesty, paidat, sukat, alushousut omaksuvat nopeasti jäätyessään omistajansa asennot, mutta liioitellun rimpuilevaan tapaan, kuin sirkuksessa. Kalsareista ja aluspaidoista tulee uhkaavan näköisiä trapetsitaiteen kuolonhyppyjä. Muistan nähneeni jossain kuvan Trimpinin veljeksistä korkealla yläilmoissa suorittamassa veret pysäyttävää kolmoisvolttia. […] Nyt ei veljeksiä näy, mutta heidän hyppyjensä liikeradat ovat jähmettyneet vintille jäätyneisiin sukkahousuihin.

Tai:

Nousen pöntöltä ja vilkaisen vahingossa peiliin. Ei olisi pitänyt. Kihomadotko vai kateus on vienyt värin ihostani? Olen vain laiha laahustin, tehty kerran käytetystä talista johon on isketty kaksi huolestunutta silmää. Isän leikkaama tukka on kuin epäihmistä varten tehty. Miksi hän aina leikkaa otsatukan vinoon? Milloin minä olen saava suoran otsatukan ja rusketuksen? Vasta kuoltuaniko?

Olen jäänyt kirjaan pahemman kerran koukkuun, enemmänkin kielenkäytön kuin juonen vuoksi. Oikein odotan sitä iltahetkeä, kun saan jälleen kurkistaa, mitä uutta kirjailija tänään keksii minulle tarjota.

Eikö tunnukin hieman epäreilulta, että jollekulle suodaan näin paljon lahjoja? Että tunnettu kuvataiteilija on myös ensiluokkainen kirjailija? Samaan aikaan moni itseään Kirjailijaksi kutsuva punnertaa hyllyntukkeeksi keskinkertaisia kyhäelmiä.
Kyse lienee kuvataiteilijan kyvystä nähdä asiat totutusta poikkeavalla tavalla. Kieleen voi suhtautua kuin mihin tahansa materiaaliin: siitä voi tehdä uudenlaisia kuvia ja muotoja. Onpa hienoa, että suutari ei pysy aina lestissään.

KR