Vahingolliset ja vaaralliset kirjat

”Outo musiikkimaku, päihdeharrastus ja viehtymys väkivaltaviihteeseen ovat vaivattomia syntipukkeja, mutta ajavat harvoin ketään hirmutekoihin. Siihen tarvitaan painettua sanaa”. Näin kirjoittaa Perttu Häkkinen Hesarin Nyt-liitteen kolumnissaan otsikolla Painettu vaara. Kirjoitus on oikeastaan puolustuspuhe video- ja tietokonepeleille, musiikkivideoille – ja ylipäätään kaikelle sellaiselle nuorisokulttuurille, jota ns. kukkahattutädit paheksuvat ja pitävät maamme nuorille vahingollisena. Kärjistetyssä ja provokatiivisessa tekstissä Häkkinen tuo esiin sen faktan, että lukuharrastus on yhdistänyt monia hirmuhallitsijoita. Hitler ja Stalin todellakin viihtyivät kirjojen parissa. Onko lukeminen siis vaarallista? Ovatko kirjat kaiken pahan alku ja juuri?

Lastenkirjojen sisällöt nousevat aina silloin tällöin kohun kohteeksi. Tänään Iltalehden otsikoissa reviteltiin seuraavasti: ”Lastenkirjassa uhataan itsemurhalla – Äiti järkyttyi!”. Kyseessä on klassinen tsekkiläinen lasten kuvakirja Myyrä puhemiehenä, jonka on kirjoittanut Hana Doskocilová ja kuvittanut Zdenek Miler. Siinä jänikset Jonni ja Jenni ”riiustelevat” ja kun Jenni-jänis hieman kujeillen antaa pakit Jonnille, tämä vaipuu synkkiin aatoksiin. Jonni huokaa: ”Jenni ei halua minua, niin se on. Mutta minä näytän sille! Syön tahallani myrkyllisen kärpässienen ja kuolen. Silloin se näkee, miten paljon rakastin sitä.”. Kuten arvata saattaa, ei Jonni sieniä syö, vaan jänöpari löytää toisensa ja pian metsässä vietetään häitä. Onko tällainen sitten vaarallista tai vahingollista luettavaa lapselle?

Minä en vastausta edellä asetettamiini kysymyksiin tiedä – joskin suhtaudun epäillen kirjojen vaarallisuuteen ja vahingollisuuteen. Tiedän sen, että lapsena en ollut Myyrä-kirjaa lukenut, eikä sitä minulle luettu. Silti ekaluokkalaisena ihmissuhderintamalla koetun tappion jälkeen vollotin vuolaasti ja toivoin, että kuolisin, jottei tarvitsisi enää mennä kouluun. Seuraavana päivänä menin sitten kuitenkin ja murheet unohtuivat nopsaan. Tällä anekdootilla tahdon kertoa sen, että lapselle hetkelliset synkätkin aatokset ovat luontaisia – olipa se lapsuus kuinka turvallinen ja turvattu tahansa. Kirjaa ei noiden tuntemusten syntymiseen tarvittu. Kärpässieniä tiesin olevan ja vanhempani olivat viisaasti opastaneet, että mitään sieniä ei saa metsästä poimia eikä ennen kaikkea suuhunsa laittaa – monet sienistä kun ovat myrkyllisiä. Kertoivatpa vanhempani myös, että monista sienistä saa kuitenkin valmistettua hyvää ruokaa, kunhan vain sienet käsitellään oikein. No, jälkimmäiseen seikkaan en usko tänä päivänäkään, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että vaaroja, ikäviä ja vaikeita asioita on maailma pullollaan. Ja joskus on hyvä, että niitä kirjoissakin käsitellään. Hyvä on myös lukea monenlaista kirjallisuutta, tutkia maailmaa, ihmisiä, eläimiä, kansoja ja kulttuureita. Eikä vain tutkia, vaan myös elää osana maailmaa – olla rohkea ja peloton, varovainenkin tarpeen tullen. Ja vaikka historia tuntee Hitlerin ja Stalinin, tuntee se myös valtavan joukon ansioituneita, viisaita, hyviä ja kunnioitettuja ihmisiä, jotka ovat lukeneet samat kirjat kuin herrat hirmuhallitsijat ja kenties vielä paljon muitakin opuksia. Ja sitten on tavallisia tallaajia, jotka lukevat niitä samoja kirjoja, toisia kirjoja, kirjoja ylipäätään – ja elävät elämänsä onnellisina loppuun asti, vaikka vastuksia matkalleen osuukin. Niin kuin saduissa konsanaan.

Hankalista asioista on hankala kirjoittaa. On hienoa, että arvon kirjailijat ovat vaivan nähneet ja monissa teoksissaan pulmallisia seikkoja hienosti ja hienovaraisesti esiin tuoneet. Helppoa sen sijaan on kehua Benjamin Choudin hauskaa lastenkirjaa Hei hei, Luppis. Kirja on kertomus yksinäisyydestä ja ystävyydestä, kasvamisesta, rohkeudesta ja ties mistä. Kuvitus on mitä mainioin ja… Niin, kertokoon kansi ja takakannen teksti sen mitä ensikädessä on tarpeen tietää:

”Minun

pehmopupuni

nimi on Luppis.

Siitä ei ole paljon

mihinkään.

On korkea aika

hankkia oikeita

kavereita.”

Ja uskallan luvata: ’Hei hei, Luppis’ on täysin vaaratonta luettavaa. Mutta koska haluan olla hiukan kapinallinen, suosittelen luettavaksenne myös jotain sellaista, jota moni saattaa pitää täysin mauttomana ja sopimattomana: Alex Schulmanin ja Emma Adbågen tuore (ja ainakin toistaiseksi suomentamaton) lasten kuvakirja Bajsfesten on kerrassaan hillitön, absurdin huumorin sävyttämä,  mutta silti jollain tapaa toden- ja arjenmakuinen tarina isästä ja lapsesta ja lapsen… eh, luontaisista elintoiminnoista. Lukekaa itse, ilahtukaa, naurakaa – tai suuttukaa ja pahoittakaa mielenne!

JK

Advertisement

Ystävälliset fiktiiviset lampaat

Lapsena kuvakirjasuosikkini oli tiettävästi Thorbjørn Egnerin ’Noppe-norsu omilla teillään’. Kuulemani mukaan pyysin kirjaa luettavaksi minulle yhä uudelleen, vaikka pillahdin itkuun aina kun päästiin kohtaan, jossa Noppe eksyy kaupungin vilinään. Nähtävästi norsun kohtalo onnistui yllättämään minut joka lukukerralla. Onneksi silläkin kirjalla on kuitenkin onnellinen loppu. 

Kuvakirjoja tulee edelleen selailtua työn puolesta. Ja usein kirjojen parissa viipyisi pidempään kuin aika sallii – niin hauskoja ne toisinaan ovat. Esimerkiksi Nopoloiden ja Markus Majaluoman ’Rauhallinen Erkki’ aiheutti pidäteltyjä nauruntyrskähdyksiä vielä kolmannellakin lukukerralla. Ja Havukaisen ja Toivosen ’Tatu ja Patu’ –kirjoja jaksaa aikuinenkin lukija hämmästellä. Hymyilyttäviä ovat myös Marika Maijalan ja Juha Virran Sylvi Keppos –kirjat. Ja niin monet muut.

Jostain omituisesta syystä minua viehättävät eniten kuvakirjat, joissa pääosiin on päätynyt lampaita: Rob Scottonin Onni-lammas ja Olof Landströmin Buu ja Bää ovat mitä mainioimpia hahmoja. Liekö sitten niin, että useimmiten lastenkirjoissa lampaat kuvataan hieman hömelöinä, mutta touhukkaina ja sympaattisina otuksina, joille sattuu ja tapahtuu ties mitä kummaa. Kenties kirjojen lampailta puuttuu koirien neuvokkuus ja kissojen oveluus, ja siksi lampaat ratkovat kohtaamiaan ongelmia sangen omalaatuisilla ja hauskoilla tavoilla. Tai sitten on silkkaa sattumaa, että kirjojen kuvittajat ovat onnistuneet tekemään juuri lampaista niin ilahduttavia hahmoja. Katsokaapa vain Rob Scottonin lampaita kirjassa ’Onni ja uneton yö’ – hieman huonompanakin päivänä suu kääntyy hymyyn! Lystiä riittää myös, kun aina niin tarmokkaat Buu ja Bää siivoavat…

Edellä mainittujen teosten lisäksi hienoja lampaita löytyy mm. Knisterin sadusta ’Viivi Villava’ ja Alison Ritchien runomuotoisesta kirjasta ’Unilampaat karkuteillä’. Eikä unohtaa sovi myöskään Late Lammasta, jonka seikkailuja on julkaistu jo useamman dvd-levyllisen verran. Kirkes-kirjastojen kokoelmistakin niitä näemmä löytyy jo  peräti kuusi kappaletta.

Fiktiiviset lampaat ovat siis ilahduttaneet minua moneen kertaan. Oikeita lampaita tällainen semikaupunkilainen kohtaa hyvin harvoin. Muistuupa kuitenkin mieleeni lapsuusvuosien kesäreissu. Pyrimme perheeni kanssa mökkeilemään saareen, jossa laidunsi lampaita. Heti kun veneen kokka kolahti laituriin, oli vastassamme vihainen pässi. Se ei tahtonut päästää meitä maihin – ja kun sitten pässin vastusteluista huolimatta asetuimme saareen, ei se luovuttanut: pihalla sai liikkua sangen vilkkaan, jos halusi välttää kohtaamisen pökkivän pässin kanssa. Pässistä emme päässeet eroon ennen kuin lampuri kuskasi sen veneellä saaresta pois. Pässin myöhempi kohtalo jäi arvoitukseksi, sillä lopun lomaa sitä tuurasi huomattavasti kiltimpi koira. Muut lampaat olivatkin sitten liki yhtä ystävällisiä kuin fiktiiviset sukulaisensa.

JK

Alas kvasimuumit!

Tutkiskellessani jokin aika takaperin muovitettavia uutuuskirjoja silmiini sattui uusi Muumi-kuvakirja, luukkukirja nimeltä Muumipeikko eksyy. Tekijäksi on tietysti merkitty Tove Jansson, vaikkei – kuten kaikki tiedämme  – näillä nykyisin julkaistavilla muumikirjoilla ole Toven kanssa sen enempää tekemistä kuin Hannah Montana –sarjalla jo ammoin manalle menneen Walt Disney –paran kanssa. Oikeat tekijät ovat muuten Riina ja Sami Kaarla. Kirjaa selaillessani ihmettelin, miksi se oli jotenkin niin tutun oloinen, kunnes tajusin kuvituksen kovasti muistuttavan erästä vanhaa kuvakirjaa, nimittäin aikoinaan uraa uurtanutta Tove Jansson-klassikkoa Kuinkas sitten kävikään? (Hur gick det sen?) Kuvitus jäljittelee oikein taitavasti Tove Janssonin tyyliä, vaikka itse tarina on mitätön. No, se onkin tarkoitettu hyvin pienille lapsille, arvelen, joten olkoon, minä myönnyn, joskin piiitkin hampain.  Ja onhan Johanna Sinisalo kuvittajanaan Ilkka Ruokola sepittänyt Muumimammalle menneisyyden sarjakuvakirjassa Muumimamman vaarallinen nuoruus.

Tämä sattumus sai minut miettimään laajemminkin tätä jonkin sortin aitousproblematiikkaa. Paljonhan siitä on keskusteltu jo aiemminkin. Voiko muumikertomus olla aito, ellei se ole Tove Janssonin (tai ainakin Lars Janssonin…) kirjoittama ja kuvittama? Onko Disneyn Nalle Puhilla mitään tekemistä A. A. Milnen alkuperäisen Puhin kanssa? Ja onko kenelläkään oikeutta kääntää ja kuvittaa Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua uudelleen? Ingrid Vang Nyman on toki ainoa oikea Peppi-kuvittaja, onhan? Eikä Laila Järvisen Peppi-käännöksissä ole mitään vikaa, turha niitä on uudelleen kääntää! Onhan tietysti Lauren Child ihan mukiinmenevä kuvittaja, kuten Kristiina Rikmankin kelpo kääntäjä. Mutta sittenkin!

Toisaalta muistan myös kovasti ilahtuneeni aikoinaan, kun Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (ja tietysti myös Tom Sawyerin seikkailut, vaikka siitä en pitänyt ollenkaan yhtä paljon) ilmestyi uutena, Jarkko Laineen kääntämänä versiona vuonna 1972. Yrjö Kivimiehen käännös vuodelta 1927 tuntui todellakin kökkömäiseltä ja aikansa eläneeltä. Ja onhan J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista olemassa ainakin kolme eri käännöstä, joista yhtäkään ei ole kyseenalaistettu. Tosin esimerkiksi 1930-40-luvuilla koulua käyneet vanhempani pitävät Paavo Cajanderin käännöstä vuodelta 1889 ainoana oikeana, koska itse lukivat sitä koulussa.

Mutta ehkä tässä onkin kyse kahdesta eri asiasta. Yhtäältä esimerkiksi tässä Peppi Pitkätossu -tapauksessa sisältö säilyy ennallaan, vaikka käännös onkin uusi. Tällöin mahdollinen nuiva (tai innostunut) suhtautuminen uuteen käännökseen on lähinnä lukijan omaan viitekehykseen liittyvä asia. Minulle vanha käännös (tai kuvitus) tuntuu ainoalta oikealta, koska olen sen lapsena omaksunut. Jollekulle kahdeksanvuotiaalle on ihan sama, kuka kirjan on kääntänyt tai miten se on kuvitettu. Toisaalta taas, kun on kyse esimerkiksi muumitarinoista, niin asia onkin mutkikkaampi. Koska ihan muut tekijät kuin Tove Jansson ovat sepittäneet ihan uusia tarinoita – tai ainakin muokanneet vanhoja – niin voidaan kysyä, mikä on aitoa ja mikä ei. Onko uusissa kertomuksissa löydettävissä sama ajatusmaailma, sama huumori, sama filosofia kuin Janssonin alkuteksteissä? Vai tarvitseeko olla näin? Lapsellehan tuntuu olevan tärkeintä, että muumitarinoiden hahmot ovat tunnistettavia sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Itse olen varmaan puristi, kun en voi ollenkaan hyväksyä näitä japanilaisiin animaatioihin perustuvia kertomuksia ja hahmoja. Tuntuu todella kurjalta, että kirjaston kuvakirjahyllyssä nämä ”aidot” muumikirjat ovat aina paikoillaan, kun taas ”epäaidot ”ovat hyvin suosittuja. Sama koskee Nalle Puhia. Sitten taas esimerkiksi Disneyn Aku Ankka tai Mikki Hiiri useine piirtäjineen ei tuota minulle minkäänlaista tuskaa. Se taas johtunee siitä, ettei alun perinkään ole ollut mitään alkuperäistä Aku Ankka tai Mikki Hiiri –hahmoa.

Johanna Sinisalon Muumimamma-sarjakuvaan suhtaudun varovaisen positiivisesti. Tarina on ihan hauska ja Tove Janssonin hengessä kirjoitettu, ja vaikka Ilkka Ruokolan kuvitus (jota on kiitelty) ei minusta ole riittävän tovemainen, niin kokonaisuus on onnistunut. Eihän suoranaisessa apinoinnissakaan ole mitään mieltä. Saa nähdä, julkaistaanko siitäkin ”lapsiystävällinen”, vesitetty versio…

LR