Kirjastokorttien ihmeellinen maailma

Ollessani viime vuosikymmenellä töissä Porvoon kaupunginkirjastossa siellä katsottiin muiden uudistusten imussa ajankohtaiseksi uudistaa kirjastokortin ulkonäkö. Perusteellisten pohdintojen jälkeen päädyttiin tekemään kaksi erilaista kirjastokorttia, molemmissa aiheena porvoolaisen Albert Edelfeltin maalaus. Ajatuksena oli, että toinen kortti, aiheena maisema Porvoon Linnamäeltä, olisi omiaan aikuisille, ja toinen, aiheenaan leikkivät pojat rannalla, sopisi lasten kortiksi. Melko pian kuitenkin havaittiin, että homma ei toimi. Varsin monet aikuiset halusivat nimenomaan lapsiaiheisen kortin, joka taas useimpia lapsia (käytännössä ensiluokkalaisia) ei miellyttänyt laisinkaan. Niinpä sitten katsottiin viisaimmaksi antaa asiakkaiden vapaasti valita, kummanlaisen kortin he haluavat.

Tiedustellessani Porvoon kirjastokorttien nykytilannetta minulle kerrottiin, että Porvoon kaupunginkirjastolla on nykyään vain yksi kortti, tämä maisemakuvallinen. Kahden erilaisen kortin pitämisen katsottiin käyvän liian kalliiksi. Eli ”ongelma” on poissa.

Meillä täällä keskisellä Uudellamaallahan on yhteinen kirjastokortti Kirkes-kirjastokimpan (Järvenpää, Kerava, Mäntsälä, Tuusula) käytössä. Alun perin kortit olivat erilaisia eri kunnissa, mutta nyt on jo toinen täysin yhteinen kortti käytössä. Tämä uusin versio, Kristiina Louhen tekemällä lapsiaiheisella kuvalla varustettu, otettiin juhlallisesti käyttöön maaliskuussa tänä vuonna. Markkinointikampanjan aikana jokainen halukas sai maksutta vaihtaa vanhan mallisen korttinsa uuteen. Kortti on todella sievä ja tyylikäs – Kristiina Louhen kuvathan ovat tunnetusti aivan ihania.

Mutta mitä tekemistä tällä on porvoolaisten korttien kanssa, valpas lukija kenties  ihmettelee. No, nythän on niin, että koska uudet Kirkes-kortit otettiin käyttöön ennen kuin vanhat oli käytetty loppuun, niin meillä on käytännössä tarjolla kaksi eri korttia. Toisin sanoen jokaiselta kirjastokorttia havittelevalta kysytään, kummanlaisen kortin hän haluaa. Ja kas, vanhan mallisen kortin tuntuu valitsevan huomattavasti useampi kuin uuden (ainakin meillä Riihikalliossa). Jostakin syystä varsinkin lapset valitsevat epäröimättä tämän vanhan, ”yksivärisen”, kortin.

Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että ihmisten mieltymyksiä on mahdotonta ennustaa.  Ja ehkä sen, että joillekin meistä valinnan mahdollisuus on jotain positiivista, toisille taas se voi olla elämää hankaloittava asia…

LR

Advertisement

Alas kvasimuumit!

Tutkiskellessani jokin aika takaperin muovitettavia uutuuskirjoja silmiini sattui uusi Muumi-kuvakirja, luukkukirja nimeltä Muumipeikko eksyy. Tekijäksi on tietysti merkitty Tove Jansson, vaikkei – kuten kaikki tiedämme  – näillä nykyisin julkaistavilla muumikirjoilla ole Toven kanssa sen enempää tekemistä kuin Hannah Montana –sarjalla jo ammoin manalle menneen Walt Disney –paran kanssa. Oikeat tekijät ovat muuten Riina ja Sami Kaarla. Kirjaa selaillessani ihmettelin, miksi se oli jotenkin niin tutun oloinen, kunnes tajusin kuvituksen kovasti muistuttavan erästä vanhaa kuvakirjaa, nimittäin aikoinaan uraa uurtanutta Tove Jansson-klassikkoa Kuinkas sitten kävikään? (Hur gick det sen?) Kuvitus jäljittelee oikein taitavasti Tove Janssonin tyyliä, vaikka itse tarina on mitätön. No, se onkin tarkoitettu hyvin pienille lapsille, arvelen, joten olkoon, minä myönnyn, joskin piiitkin hampain.  Ja onhan Johanna Sinisalo kuvittajanaan Ilkka Ruokola sepittänyt Muumimammalle menneisyyden sarjakuvakirjassa Muumimamman vaarallinen nuoruus.

Tämä sattumus sai minut miettimään laajemminkin tätä jonkin sortin aitousproblematiikkaa. Paljonhan siitä on keskusteltu jo aiemminkin. Voiko muumikertomus olla aito, ellei se ole Tove Janssonin (tai ainakin Lars Janssonin…) kirjoittama ja kuvittama? Onko Disneyn Nalle Puhilla mitään tekemistä A. A. Milnen alkuperäisen Puhin kanssa? Ja onko kenelläkään oikeutta kääntää ja kuvittaa Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua uudelleen? Ingrid Vang Nyman on toki ainoa oikea Peppi-kuvittaja, onhan? Eikä Laila Järvisen Peppi-käännöksissä ole mitään vikaa, turha niitä on uudelleen kääntää! Onhan tietysti Lauren Child ihan mukiinmenevä kuvittaja, kuten Kristiina Rikmankin kelpo kääntäjä. Mutta sittenkin!

Toisaalta muistan myös kovasti ilahtuneeni aikoinaan, kun Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (ja tietysti myös Tom Sawyerin seikkailut, vaikka siitä en pitänyt ollenkaan yhtä paljon) ilmestyi uutena, Jarkko Laineen kääntämänä versiona vuonna 1972. Yrjö Kivimiehen käännös vuodelta 1927 tuntui todellakin kökkömäiseltä ja aikansa eläneeltä. Ja onhan J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista olemassa ainakin kolme eri käännöstä, joista yhtäkään ei ole kyseenalaistettu. Tosin esimerkiksi 1930-40-luvuilla koulua käyneet vanhempani pitävät Paavo Cajanderin käännöstä vuodelta 1889 ainoana oikeana, koska itse lukivat sitä koulussa.

Mutta ehkä tässä onkin kyse kahdesta eri asiasta. Yhtäältä esimerkiksi tässä Peppi Pitkätossu -tapauksessa sisältö säilyy ennallaan, vaikka käännös onkin uusi. Tällöin mahdollinen nuiva (tai innostunut) suhtautuminen uuteen käännökseen on lähinnä lukijan omaan viitekehykseen liittyvä asia. Minulle vanha käännös (tai kuvitus) tuntuu ainoalta oikealta, koska olen sen lapsena omaksunut. Jollekulle kahdeksanvuotiaalle on ihan sama, kuka kirjan on kääntänyt tai miten se on kuvitettu. Toisaalta taas, kun on kyse esimerkiksi muumitarinoista, niin asia onkin mutkikkaampi. Koska ihan muut tekijät kuin Tove Jansson ovat sepittäneet ihan uusia tarinoita – tai ainakin muokanneet vanhoja – niin voidaan kysyä, mikä on aitoa ja mikä ei. Onko uusissa kertomuksissa löydettävissä sama ajatusmaailma, sama huumori, sama filosofia kuin Janssonin alkuteksteissä? Vai tarvitseeko olla näin? Lapsellehan tuntuu olevan tärkeintä, että muumitarinoiden hahmot ovat tunnistettavia sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Itse olen varmaan puristi, kun en voi ollenkaan hyväksyä näitä japanilaisiin animaatioihin perustuvia kertomuksia ja hahmoja. Tuntuu todella kurjalta, että kirjaston kuvakirjahyllyssä nämä ”aidot” muumikirjat ovat aina paikoillaan, kun taas ”epäaidot ”ovat hyvin suosittuja. Sama koskee Nalle Puhia. Sitten taas esimerkiksi Disneyn Aku Ankka tai Mikki Hiiri useine piirtäjineen ei tuota minulle minkäänlaista tuskaa. Se taas johtunee siitä, ettei alun perinkään ole ollut mitään alkuperäistä Aku Ankka tai Mikki Hiiri –hahmoa.

Johanna Sinisalon Muumimamma-sarjakuvaan suhtaudun varovaisen positiivisesti. Tarina on ihan hauska ja Tove Janssonin hengessä kirjoitettu, ja vaikka Ilkka Ruokolan kuvitus (jota on kiitelty) ei minusta ole riittävän tovemainen, niin kokonaisuus on onnistunut. Eihän suoranaisessa apinoinnissakaan ole mitään mieltä. Saa nähdä, julkaistaanko siitäkin ”lapsiystävällinen”, vesitetty versio…

LR