Lomalla yhdessä

Kirjastoauton asiakkaat Sofie ja Emma päättivät keväällä ryhtyä kirjailijoiksi. He tarjosivat kirjaansa kirjastoautoon lainattavaksi, mutta me kirjastossa olimme sitä mieltä, että näin hieno kirja ansaitsee suuremman yleisön. Alla on kirjaston blogin ensimmäinen e-kirja, aiheeltaankin kesän alkuun hienosti sopiva 🙂

Hauskaa kesälomaa kaikille blogin lukiojoille!

Advertisement

Kirjaston arvoituksen arvoitus

Viime syksynä pääkirjastoon asteli asiakas, joka etsi Martin Widmarkin kirjoittamaan Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarjaan kuuluvaa kirjaa Kirjaston arvoitus. En muistanut nähneeni moista kirjaa lastenosastollamme, eikä sitä tuntenut Kirkes-kirjastojen tietokantakaan.

Yritin kuulustella asiakasta: Voisiko kyse sittenkin olla kahvilan, koulun tai kullan arvoituksesta? Tai Widmarkin toiseen kirjasarjaan kuuluvasta Sinisen peilin antikvariaatista? Vai olisiko tekijä sittenkin Tapani Bagge, hänhän on kirjoittanut lastenjännärin Konstaapeli Mutanen ja kadonneen kirjaston arvoitus?

Asiakas väitti kuitenkin sitkeästi nähneensä Lasse-Maijan etsivätoimiston Kirjaston arvoituksen, joten kysyin seuraavaksi Frankilta, suomalaisten kirjastojen yhteiseltä hakukoneelta. Ja kas vain, asiakas on aina oikeassa! Sarjaan todella kuuluu myös Biblioteksmysteriet, joka on suomennettu nimellä Kirjaston arvoitus. Jostakin syystä kirjaa oli kuitenkin saatavana tasan yhdessä suomalaisessa kirjastossa ja sielläkin vain yksi kappale.

Tässäpä arvoitus. Miksi huippusuositun kirjasarjan osa oli jäänyt hankkimatta lähes kaikilta kirjastoilta?

Ryhdyin ratkomaan mysteeriä internetin avulla. Erään kirjablogin antaman vihjeen ja muutaman lisähaun avulla selvisi, että teoksen suomenkielinen käännös on julkaistu osana pikaravintolaketjun lukutaitokampanjaa. Kirjaston arvoitusta ei siis ole voitu tilata kirjastoihin, koska se on ollut saatavana vain hampurilaisaterian kylkiäisenä neljän viikon ajan syys-lokakuussa 2013!

Koska hittisarjaan kuuluvan kirjastoaiheisen kirjan puuttuminen kokoelmasta on aivan mahdoton tilanne, laitoimme oitis viidakkorummun laulamaan. Nyt olemmekin saaneet metsästettyä kirjastoon lahjoituksena yhden kappaleen tätä kirjaa. Tarvetta olisi useammallekin. Jos siis hyllyssäsi lojuu tarpeeton kylkiäis-Widmark, otamme mielellämme vastaan lisäkappaleita!

ON

Vahingolliset ja vaaralliset kirjat

”Outo musiikkimaku, päihdeharrastus ja viehtymys väkivaltaviihteeseen ovat vaivattomia syntipukkeja, mutta ajavat harvoin ketään hirmutekoihin. Siihen tarvitaan painettua sanaa”. Näin kirjoittaa Perttu Häkkinen Hesarin Nyt-liitteen kolumnissaan otsikolla Painettu vaara. Kirjoitus on oikeastaan puolustuspuhe video- ja tietokonepeleille, musiikkivideoille – ja ylipäätään kaikelle sellaiselle nuorisokulttuurille, jota ns. kukkahattutädit paheksuvat ja pitävät maamme nuorille vahingollisena. Kärjistetyssä ja provokatiivisessa tekstissä Häkkinen tuo esiin sen faktan, että lukuharrastus on yhdistänyt monia hirmuhallitsijoita. Hitler ja Stalin todellakin viihtyivät kirjojen parissa. Onko lukeminen siis vaarallista? Ovatko kirjat kaiken pahan alku ja juuri?

Lastenkirjojen sisällöt nousevat aina silloin tällöin kohun kohteeksi. Tänään Iltalehden otsikoissa reviteltiin seuraavasti: ”Lastenkirjassa uhataan itsemurhalla – Äiti järkyttyi!”. Kyseessä on klassinen tsekkiläinen lasten kuvakirja Myyrä puhemiehenä, jonka on kirjoittanut Hana Doskocilová ja kuvittanut Zdenek Miler. Siinä jänikset Jonni ja Jenni ”riiustelevat” ja kun Jenni-jänis hieman kujeillen antaa pakit Jonnille, tämä vaipuu synkkiin aatoksiin. Jonni huokaa: ”Jenni ei halua minua, niin se on. Mutta minä näytän sille! Syön tahallani myrkyllisen kärpässienen ja kuolen. Silloin se näkee, miten paljon rakastin sitä.”. Kuten arvata saattaa, ei Jonni sieniä syö, vaan jänöpari löytää toisensa ja pian metsässä vietetään häitä. Onko tällainen sitten vaarallista tai vahingollista luettavaa lapselle?

Minä en vastausta edellä asetettamiini kysymyksiin tiedä – joskin suhtaudun epäillen kirjojen vaarallisuuteen ja vahingollisuuteen. Tiedän sen, että lapsena en ollut Myyrä-kirjaa lukenut, eikä sitä minulle luettu. Silti ekaluokkalaisena ihmissuhderintamalla koetun tappion jälkeen vollotin vuolaasti ja toivoin, että kuolisin, jottei tarvitsisi enää mennä kouluun. Seuraavana päivänä menin sitten kuitenkin ja murheet unohtuivat nopsaan. Tällä anekdootilla tahdon kertoa sen, että lapselle hetkelliset synkätkin aatokset ovat luontaisia – olipa se lapsuus kuinka turvallinen ja turvattu tahansa. Kirjaa ei noiden tuntemusten syntymiseen tarvittu. Kärpässieniä tiesin olevan ja vanhempani olivat viisaasti opastaneet, että mitään sieniä ei saa metsästä poimia eikä ennen kaikkea suuhunsa laittaa – monet sienistä kun ovat myrkyllisiä. Kertoivatpa vanhempani myös, että monista sienistä saa kuitenkin valmistettua hyvää ruokaa, kunhan vain sienet käsitellään oikein. No, jälkimmäiseen seikkaan en usko tänä päivänäkään, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että vaaroja, ikäviä ja vaikeita asioita on maailma pullollaan. Ja joskus on hyvä, että niitä kirjoissakin käsitellään. Hyvä on myös lukea monenlaista kirjallisuutta, tutkia maailmaa, ihmisiä, eläimiä, kansoja ja kulttuureita. Eikä vain tutkia, vaan myös elää osana maailmaa – olla rohkea ja peloton, varovainenkin tarpeen tullen. Ja vaikka historia tuntee Hitlerin ja Stalinin, tuntee se myös valtavan joukon ansioituneita, viisaita, hyviä ja kunnioitettuja ihmisiä, jotka ovat lukeneet samat kirjat kuin herrat hirmuhallitsijat ja kenties vielä paljon muitakin opuksia. Ja sitten on tavallisia tallaajia, jotka lukevat niitä samoja kirjoja, toisia kirjoja, kirjoja ylipäätään – ja elävät elämänsä onnellisina loppuun asti, vaikka vastuksia matkalleen osuukin. Niin kuin saduissa konsanaan.

Hankalista asioista on hankala kirjoittaa. On hienoa, että arvon kirjailijat ovat vaivan nähneet ja monissa teoksissaan pulmallisia seikkoja hienosti ja hienovaraisesti esiin tuoneet. Helppoa sen sijaan on kehua Benjamin Choudin hauskaa lastenkirjaa Hei hei, Luppis. Kirja on kertomus yksinäisyydestä ja ystävyydestä, kasvamisesta, rohkeudesta ja ties mistä. Kuvitus on mitä mainioin ja… Niin, kertokoon kansi ja takakannen teksti sen mitä ensikädessä on tarpeen tietää:

”Minun

pehmopupuni

nimi on Luppis.

Siitä ei ole paljon

mihinkään.

On korkea aika

hankkia oikeita

kavereita.”

Ja uskallan luvata: ’Hei hei, Luppis’ on täysin vaaratonta luettavaa. Mutta koska haluan olla hiukan kapinallinen, suosittelen luettavaksenne myös jotain sellaista, jota moni saattaa pitää täysin mauttomana ja sopimattomana: Alex Schulmanin ja Emma Adbågen tuore (ja ainakin toistaiseksi suomentamaton) lasten kuvakirja Bajsfesten on kerrassaan hillitön, absurdin huumorin sävyttämä,  mutta silti jollain tapaa toden- ja arjenmakuinen tarina isästä ja lapsesta ja lapsen… eh, luontaisista elintoiminnoista. Lukekaa itse, ilahtukaa, naurakaa – tai suuttukaa ja pahoittakaa mielenne!

JK

Ystävälliset fiktiiviset lampaat

Lapsena kuvakirjasuosikkini oli tiettävästi Thorbjørn Egnerin ’Noppe-norsu omilla teillään’. Kuulemani mukaan pyysin kirjaa luettavaksi minulle yhä uudelleen, vaikka pillahdin itkuun aina kun päästiin kohtaan, jossa Noppe eksyy kaupungin vilinään. Nähtävästi norsun kohtalo onnistui yllättämään minut joka lukukerralla. Onneksi silläkin kirjalla on kuitenkin onnellinen loppu. 

Kuvakirjoja tulee edelleen selailtua työn puolesta. Ja usein kirjojen parissa viipyisi pidempään kuin aika sallii – niin hauskoja ne toisinaan ovat. Esimerkiksi Nopoloiden ja Markus Majaluoman ’Rauhallinen Erkki’ aiheutti pidäteltyjä nauruntyrskähdyksiä vielä kolmannellakin lukukerralla. Ja Havukaisen ja Toivosen ’Tatu ja Patu’ –kirjoja jaksaa aikuinenkin lukija hämmästellä. Hymyilyttäviä ovat myös Marika Maijalan ja Juha Virran Sylvi Keppos –kirjat. Ja niin monet muut.

Jostain omituisesta syystä minua viehättävät eniten kuvakirjat, joissa pääosiin on päätynyt lampaita: Rob Scottonin Onni-lammas ja Olof Landströmin Buu ja Bää ovat mitä mainioimpia hahmoja. Liekö sitten niin, että useimmiten lastenkirjoissa lampaat kuvataan hieman hömelöinä, mutta touhukkaina ja sympaattisina otuksina, joille sattuu ja tapahtuu ties mitä kummaa. Kenties kirjojen lampailta puuttuu koirien neuvokkuus ja kissojen oveluus, ja siksi lampaat ratkovat kohtaamiaan ongelmia sangen omalaatuisilla ja hauskoilla tavoilla. Tai sitten on silkkaa sattumaa, että kirjojen kuvittajat ovat onnistuneet tekemään juuri lampaista niin ilahduttavia hahmoja. Katsokaapa vain Rob Scottonin lampaita kirjassa ’Onni ja uneton yö’ – hieman huonompanakin päivänä suu kääntyy hymyyn! Lystiä riittää myös, kun aina niin tarmokkaat Buu ja Bää siivoavat…

Edellä mainittujen teosten lisäksi hienoja lampaita löytyy mm. Knisterin sadusta ’Viivi Villava’ ja Alison Ritchien runomuotoisesta kirjasta ’Unilampaat karkuteillä’. Eikä unohtaa sovi myöskään Late Lammasta, jonka seikkailuja on julkaistu jo useamman dvd-levyllisen verran. Kirkes-kirjastojen kokoelmistakin niitä näemmä löytyy jo  peräti kuusi kappaletta.

Fiktiiviset lampaat ovat siis ilahduttaneet minua moneen kertaan. Oikeita lampaita tällainen semikaupunkilainen kohtaa hyvin harvoin. Muistuupa kuitenkin mieleeni lapsuusvuosien kesäreissu. Pyrimme perheeni kanssa mökkeilemään saareen, jossa laidunsi lampaita. Heti kun veneen kokka kolahti laituriin, oli vastassamme vihainen pässi. Se ei tahtonut päästää meitä maihin – ja kun sitten pässin vastusteluista huolimatta asetuimme saareen, ei se luovuttanut: pihalla sai liikkua sangen vilkkaan, jos halusi välttää kohtaamisen pökkivän pässin kanssa. Pässistä emme päässeet eroon ennen kuin lampuri kuskasi sen veneellä saaresta pois. Pässin myöhempi kohtalo jäi arvoitukseksi, sillä lopun lomaa sitä tuurasi huomattavasti kiltimpi koira. Muut lampaat olivatkin sitten liki yhtä ystävällisiä kuin fiktiiviset sukulaisensa.

JK