Kirja, josta oli pakko kirjoittaa blogiin

Sain luettua Joël Dickertin kirjan Totuus Harry Quebertin tapauksesta jo viikko sitten. Kuitenkin kirjan tapahtumat jäivät pyörimään mieleeni niin vahvasti, että lienee pakko kirjoittaa siitä muutama sana.

Kirjailija on sveitsiläinen 28-vuotias nuori mies, joka vaikuttaa huomattavasti ikäistään kokeneemmalta kirjoittajalta. Silti tämä on hänen esikoisteoksensa. Kirjassa on yli 800 sivua, joten se näytti ensin aika haastavalta. Kuitenkin kirjan lukeminen eteni yllättävän nopeasti, koska sitä oli vaikea laskea käsistään. Lienee merkki hyvästä tarinasta. Sitä paitsi se on Tammen keltaisen kirjaston kirja, mikä jo sinänsä takaa tietynlaisen laadun. Vaikka tarinassa ajallisesti pompitaan edestakaisin, ei sekään haittaa, kuten yleensä.

Kirja kertoo kahden miehen välisestä ystävyydestä ja luottamuksesta, mutta myös ihmisen petollisuudesta ja pimeästä puolesta. Lisäksi se kertoo rakkaudesta, syyllisyydestä ja kuuluisuudesta. Se on kertomus kahdesta kirjailijasta sekä tutkimuksista, joita tehdään puutarhasta löytyneen ruumiin katoamiseen liittyen.

Juonenkäänteet etenevät sellaista vauhtia, että melkein hengästyttää! Teoksen juju piilee siinä, että ”juttu” tuntuu ratkeavan jo suunnilleen kirjan puolivälissä, mutta sitten sattuukin jotakin yllättävää, eikä se mennytkään niin. Mahdollisimman monien tapahtumakäänteiden jälkeen totuus tulee viimein ilmi aivan kirjan viimeisillä sivuilla. Jännitys siis säilyy loppuun asti. Lue kirja, niin tiedät, miten kävi!

LH

Advertisement

Hyllynlämmittäjät

Kirjastolehden viimeisillä sivuilla on jo hyvän tovin ollut palsta ’Unohdetut helmet’, jossa esitellään kunnankirjastojen vähemmän lainattuja teoksia. Tuoreessa 2/2013 -numerossa vuorossa ovat Keravan kirjaston unohdetut teokset. Kirjaston henkilökunnan puhekielessä tällaisia heikosti liikkuvia teoksia kutsutaan hyllynlämmittäjiksi. On todennäköistä, etteivät lehden toimittajat aivan pian tule kyselemään toisen keski-uusmaalaisen kirjaston kuulumisia tältä saralta – joten lainaan juttuidean blogiimme ja esittelen neljä kiinnostavaa, mutta kovin heikosti lainattua teosta, eli hyllynlämmittäjää, Riihikallion kirjaston kokoelmista:

Sarjakuvaa:
Enki Bilal: Hirviön uni (Tammi 1998, suomentanut Juhani Tolvanen)
Lainattu viimeksi: 4/2007. Yhteensä lainoja 16 kpl.

Taidetta Bilalin albumista Hirviö uni [Tammi 1998]

Bilalin Hirviön uni aloittaa neliosaiseksi paisuneen Sarajevo-sarjan, jossa tulevaisuus, nykyisyys ja menneisyys sekoittuvat surrealistiseksi sopaksi – siten, että lopulta kaikessa on kuitenkin jotain tolkkua. Bilalin taide on rujoa ja kaunista yht’aikaa ja tarinankertojana hän on omaperäinen. Sarajevo-sarjassa Bilal käsittelee synnyinmaansa Jugoslavian hajoamista dystooppisin sävyin. Jos esim. Hugo Prattin realismia ja unenomaisia näkyjä ja houreita yhdistelevät Corto Maltese -sarjakuvat miellyttävät, kehoittaisin tutustumaan myös Bilalin töihin. Ne ovat läpi linjan laadukkaita – ja ainakin omasta mielestäni Bilalin kolmiosainen Nikopol-sarja on vielä tätäkin teoskokonaisuutta kiehtovampi tapaus. Syytä ei ole unohtaa myöskään Bilalin ja käsikirjoittaja Pierre Christinin yhteistyön hedelmiä, eli albumeita Koston veljeskunta ja Metsästysretki.

Runoutta:
Jari Tervo: Intialainen lippalakki (WSOY 1999)
Lainattu viimeksi: 10/2008. Yhteensä lainoja 6 kpl.

Kuten niin moni muukin pitkän proosan puurtaja, on myös Jari Tervo aloittanut kirjailijan uransa runoilijana – tai tokihan Tervo taisi olla tunnettu toimittajana jo ennen runolle ryhtymistään. Kirjallisia ansioita hänellä oli siis jo ennen ensijulkaisua. Joka tapauksessa Intialainen lippalakki kokoaa parhaat palat Tervon neljästä vuosien 1980 ja 1990 välillä kirjoitetusta runokokoelmasta. Takakannen tekstin mukaan runot teokseen on valinnut kirjailija itse. Opuksen lukaisemalla selviää, kuinka Uutisvuoto-staran runoratsu laukkasi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ainakin osa runoudesta enteilee Tervon Rovaniemi-kirjojen maailmankuvaa ja kielenkäyttöä:

”Porsanger nakkaa pierun sinisen leijan ruokapuolen
nurkkapöydästä. Se sattuu tuulikaapissa
Toropaisen pipoon, juuttuu kuin linoleum lattiaan.”

Proosaa:
Torgny Lindgren: Akvaviitti (Tammi 2007, suomentanut Liisa Ryömä)
Lainattu viimeksi: 9/2010. Yhteensä lainoja 11 kpl.

Tammen Keltaista kirjastoa monet keräävät olohuoneeseensa Lundian täytteeksi. Mukava rivi niistä syntyykin, sillä ruotsalaisen Torgny Lindgrenin romaani Akvaviitti on sarjan 395. osa! Vuonna -38 syntynyt Lindgren aloitti Tervon tapaan uransa runoilla 60-luvulla. Sittemmin Lindgren on saavuttanut mm. August-palkinnon romaanillaan Kimalaisen mettä. Akvaviitti kertoo uskonsa menettäneen saarnasmiehen uudesta käännytystehtävästä: 1950-luvulla herätysliikkeen johtohahmona toiminut Olof Helmersson kiertää Västerbottenia vuosituhannen vaihteessa ja yrittää saada entiset – ja kovin vähälukuisiksi käyneet – seurakuntalaisensa vakuuttuneeksi siitä, että Jumalaan ei kannata uskoa. Käännytystyön ohella maistellaan ilmeisesti myös sitä akvaviittia:

”Joo, sanoi Ivar. Norlannin akvaviittia. Se käy kyllä. Se on todella hyvin suosittua, myyjä sanoi. Kuminaa ja anista. Ja kuten sanottu fenkolia. Aperitiiviksi. Tai sillin kera. Puhumattakaan pikku tujauksena niin sanotusti kaappijuopotteluun.” 

Taidetta:
Timo Aarniala: Kuolemantanssi (WSOY 2006)
Lainattu viimeksi: 3/2008. Yhteensä lainoja 6 kpl.

Aarnialan taidetta Suomen Talvisota 1939-1940 -yhtyeen levyn kannessa [Love Records 1970]

Vuonna 2010 edesmenneen Timo Aarnialan kädenjälki on tuttua varmasti monille – jos ei muualta, niin sitten ainakin Love Recordsin julkaisemien levyjen kansista. Itsekin hypistelin muinoin kirjastosta lainaamaani Suomen Talvisota 1939-1940 -yhtyeen cd-levyn kansivihkoa ja ihmettelin Aarnialan piirrosjälkeä. Myöhemmin törmäsin samaisen herran töihin Se-yhtyeen …Ja me tehtiin rakkautta -levyn kansilehdykässä. Kuolemantanssi-kirjan esipuheen on kirjoittanut kuvataiteen tohtori, Kollaa kestää -punk-yhtyeestäkin tuttu, Jyrki Siukonen. Siukosen alustuksen ohelle kaipailisin täsmällisempiä teostietoja ja tarinaa taiteilijasta tai taiteilijalta itseltään, mutta Kuolemantanssi on lähinnä kuvateos – tosin kiinnostava sellainen. Ehkäpä joku kirjoittaa par’aikaa kattavaa teosta Aarnialan elämäntyöstä. Sitä odotellessa kannattaa tutustua tähän pikkukirjaan.

Hyllynlämmittäjiä, ja aivan turhanpäiten. Tällaisia unohdettuja teoksia löytyy kirjaston hyllyiltä vaikka millä mitalla. Useimmat ovat näitä mainittuja kirjoja iäkkäämpiä, mutta silti kiinnostavia ja kelvollisia. Kehotan ihmisiä rohkaisemaan mielensä: uutuushyllyltä kannatta toisinaan hiipiä hieman pidemmälle – sinne kirjaston syrjäisempiinkin nurkkin – ja tutkailla, mitä jännittävää siellä olisi tarjolla. Seikkailumieltä, sitä tarvitaan. Ja parempaa aineiston esillepanoa, muistuttaa allekirjoittanut itseään.

JK

Päivä ”koulunpenkillä”

Terveiset Uudenmaan maakuntakirjastosta Lukemisen onni ja autuus? –koulutuspäivästä Porvoossa. Olimme muutaman työkaverin kanssa ottamassa oppia siitä, miten kirjallisuutta voi suositella aikuisille lukijoille.

Aluksi Rovaniemen kaupunginkirjastossa työskentelevä kirjastovirkailija Esko Nousiainen kertoi siitä, miten saisi nuoret miehet innostumaan lukemisesta. Innostajina voisivat toimia esimerkiksi ne kirjat, joihin perustuvia elokuvia he ovat nähneet, tai vastaavat videopelit, jopa musiikki.

Tämän jälkeen Vantaan kaupunginkirjastossa työskentelevä Ville Karinen kertoi HelMet-elämysmatkoista. He olivat kehittäneet kirjamessuille konseptin, jossa matka-arvontaa verukkeena käyttäen houkuteltiin asiakkaita matkalle – kirjalliselle matkalle. Jotkut asiakkaat olivat tosin vähän pettyneet, kun eivät päässeetkään oikeasti reissuun.

Ennen lounastaukoa Taina Ratia Turun kaupunginkirjastosta kertoi vielä Turun kirjaston lukupiiritoiminnasta.

Virkistävän lounasbreikin jälkeen etsimme työkaluja aikuisten kirjavinkkaukseen lukuneuvoja Marika Helovuon innostavalla johdolla. Opimme ”kädestä pitäen”, millä tavoilla lukemista etsivän asiakkaan voi ohjata oikeanlaisten kirjojen äärelle. Arvatenkin tässä onnistuminen vaatii kirjallisuudentuntemusta, mutta myös ihmistuntemusta sekä tahtoa löytää asiakkaalle se oikea kirja. Näitä hyviä kirjoja Marika myös vinkkasi meille ja samalla opimme, millaisia apukeinoja vinkkauksessa voi käyttää.

Marika Helovuo aloitti viime syksynä Lukuneuvoja-blogin kirjoittamisen, josta löytyy kiinnostavien juttujen lisäksi kirjavinkkejä myös kirjastoammattilaisten käyttöön.

Kannattaa kurkistaa!

LH

Vahingolliset ja vaaralliset kirjat

”Outo musiikkimaku, päihdeharrastus ja viehtymys väkivaltaviihteeseen ovat vaivattomia syntipukkeja, mutta ajavat harvoin ketään hirmutekoihin. Siihen tarvitaan painettua sanaa”. Näin kirjoittaa Perttu Häkkinen Hesarin Nyt-liitteen kolumnissaan otsikolla Painettu vaara. Kirjoitus on oikeastaan puolustuspuhe video- ja tietokonepeleille, musiikkivideoille – ja ylipäätään kaikelle sellaiselle nuorisokulttuurille, jota ns. kukkahattutädit paheksuvat ja pitävät maamme nuorille vahingollisena. Kärjistetyssä ja provokatiivisessa tekstissä Häkkinen tuo esiin sen faktan, että lukuharrastus on yhdistänyt monia hirmuhallitsijoita. Hitler ja Stalin todellakin viihtyivät kirjojen parissa. Onko lukeminen siis vaarallista? Ovatko kirjat kaiken pahan alku ja juuri?

Lastenkirjojen sisällöt nousevat aina silloin tällöin kohun kohteeksi. Tänään Iltalehden otsikoissa reviteltiin seuraavasti: ”Lastenkirjassa uhataan itsemurhalla – Äiti järkyttyi!”. Kyseessä on klassinen tsekkiläinen lasten kuvakirja Myyrä puhemiehenä, jonka on kirjoittanut Hana Doskocilová ja kuvittanut Zdenek Miler. Siinä jänikset Jonni ja Jenni ”riiustelevat” ja kun Jenni-jänis hieman kujeillen antaa pakit Jonnille, tämä vaipuu synkkiin aatoksiin. Jonni huokaa: ”Jenni ei halua minua, niin se on. Mutta minä näytän sille! Syön tahallani myrkyllisen kärpässienen ja kuolen. Silloin se näkee, miten paljon rakastin sitä.”. Kuten arvata saattaa, ei Jonni sieniä syö, vaan jänöpari löytää toisensa ja pian metsässä vietetään häitä. Onko tällainen sitten vaarallista tai vahingollista luettavaa lapselle?

Minä en vastausta edellä asetettamiini kysymyksiin tiedä – joskin suhtaudun epäillen kirjojen vaarallisuuteen ja vahingollisuuteen. Tiedän sen, että lapsena en ollut Myyrä-kirjaa lukenut, eikä sitä minulle luettu. Silti ekaluokkalaisena ihmissuhderintamalla koetun tappion jälkeen vollotin vuolaasti ja toivoin, että kuolisin, jottei tarvitsisi enää mennä kouluun. Seuraavana päivänä menin sitten kuitenkin ja murheet unohtuivat nopsaan. Tällä anekdootilla tahdon kertoa sen, että lapselle hetkelliset synkätkin aatokset ovat luontaisia – olipa se lapsuus kuinka turvallinen ja turvattu tahansa. Kirjaa ei noiden tuntemusten syntymiseen tarvittu. Kärpässieniä tiesin olevan ja vanhempani olivat viisaasti opastaneet, että mitään sieniä ei saa metsästä poimia eikä ennen kaikkea suuhunsa laittaa – monet sienistä kun ovat myrkyllisiä. Kertoivatpa vanhempani myös, että monista sienistä saa kuitenkin valmistettua hyvää ruokaa, kunhan vain sienet käsitellään oikein. No, jälkimmäiseen seikkaan en usko tänä päivänäkään, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että vaaroja, ikäviä ja vaikeita asioita on maailma pullollaan. Ja joskus on hyvä, että niitä kirjoissakin käsitellään. Hyvä on myös lukea monenlaista kirjallisuutta, tutkia maailmaa, ihmisiä, eläimiä, kansoja ja kulttuureita. Eikä vain tutkia, vaan myös elää osana maailmaa – olla rohkea ja peloton, varovainenkin tarpeen tullen. Ja vaikka historia tuntee Hitlerin ja Stalinin, tuntee se myös valtavan joukon ansioituneita, viisaita, hyviä ja kunnioitettuja ihmisiä, jotka ovat lukeneet samat kirjat kuin herrat hirmuhallitsijat ja kenties vielä paljon muitakin opuksia. Ja sitten on tavallisia tallaajia, jotka lukevat niitä samoja kirjoja, toisia kirjoja, kirjoja ylipäätään – ja elävät elämänsä onnellisina loppuun asti, vaikka vastuksia matkalleen osuukin. Niin kuin saduissa konsanaan.

Hankalista asioista on hankala kirjoittaa. On hienoa, että arvon kirjailijat ovat vaivan nähneet ja monissa teoksissaan pulmallisia seikkoja hienosti ja hienovaraisesti esiin tuoneet. Helppoa sen sijaan on kehua Benjamin Choudin hauskaa lastenkirjaa Hei hei, Luppis. Kirja on kertomus yksinäisyydestä ja ystävyydestä, kasvamisesta, rohkeudesta ja ties mistä. Kuvitus on mitä mainioin ja… Niin, kertokoon kansi ja takakannen teksti sen mitä ensikädessä on tarpeen tietää:

”Minun

pehmopupuni

nimi on Luppis.

Siitä ei ole paljon

mihinkään.

On korkea aika

hankkia oikeita

kavereita.”

Ja uskallan luvata: ’Hei hei, Luppis’ on täysin vaaratonta luettavaa. Mutta koska haluan olla hiukan kapinallinen, suosittelen luettavaksenne myös jotain sellaista, jota moni saattaa pitää täysin mauttomana ja sopimattomana: Alex Schulmanin ja Emma Adbågen tuore (ja ainakin toistaiseksi suomentamaton) lasten kuvakirja Bajsfesten on kerrassaan hillitön, absurdin huumorin sävyttämä,  mutta silti jollain tapaa toden- ja arjenmakuinen tarina isästä ja lapsesta ja lapsen… eh, luontaisista elintoiminnoista. Lukekaa itse, ilahtukaa, naurakaa – tai suuttukaa ja pahoittakaa mielenne!

JK

Nukahtava lukija ja lyhyen tekstin autuus

Jatketaanpa hieman pohdintaa edellisen merkinnän teemasta eli lukemisesta. Lukeminen on yksilöllistä toimintaa ja lukutapoja ja -tottumuksia on monia. Joku on klassikontahkoaja, toinen murhamysteerien suurkuluttaja ja kolmas lukee silmäillen lähinnä tietokirjoja. Monille on suorastaan kunniakysymys saattaa luku-urakka loppuun, jos sellaisen on kerran aloittanut. On niitäkin, joille kirjan 50. sivu on rajapyykki: jos juoni ei siihen mennessä tempaa mukaansa, niin jääköön loppu lukematta. Kirjaa kirjaston hyllyiltä valittaessa luetaan usein takakansiteksti tai käännetään ensimmäinen sivu esiin ja katsotaan, kuinka tarina lähtee liikkeelle. Turhaan eivät siis kirjailijat painota ensimmäisen liuskan tärkeyttä ja merkitystä. Vaan sivuja seuraa ensimmäisenkin jälkeen ja lukemista kukin jatkaa tavallaan.

Tunnistan itsestäni ainakin kolme erilaista lukijaa, jos ajatellaan lähinnä kaunokirjallisuuden lukemista: heittäytyjän, samaistujan ja analyytikon. Heittäytyvä lukija on sellainen, joka tempautuu tarinan vietäväksi ja ahmii kirjan saman illan aikana saadakseen selville, kuka oli murhaaja tai kuinka päähenkilön lopulta käy. Samaistuja heittäytyy hänkin kirjan tarinaan vahvasti mukaan, mutta lukiessaan hän etsii kirjan henkilöiden toimista ja ajatuksista joko vastaavuuksia tai vastakkaisuuksia omiin ajatuksiinsa nähden: ”Juuri noin minäkin toimisin tuossa tilanteessa” tai ”mitä ihmettä se oikein ajatteli, kun…”. Vahvasti samaistuvalta lukijalta kirja saattaa jäädä kesken, jos päähenkilön ajatukset tuntuvat liian vierailta tai kirjan miljöö uppo-oudolta. Analysoiva lukija puolestaan ei niinkään eläydy kirjan maailmaan, vaan pyrkii paremminkin pääsemään kirjailijan nahkoihin. Kun analyytikko lukee, hänen päässään pyörivät ajatukset kirjan rakenteesta, kerrontatekniikoista, dialogin sujuvuudesta jne. Analyytikko ei ole niin kovin kiinnostunut siitä, kuka lopulta on murhaaja tai onko päähenkilö tarinan kuluessa vartuttuaan tullut tippaakaan viisaammaksi – vaan kirja itsessään on hänelle arvoitus, joka täytyy ratkaista. Usein analyytikko on myös jonkin sortin pöytälaatikkokriitikko: kirja saa hylkäävän tuomion, jos kirjaan upotetut takaumat eivät tunnu luontevilta tai kirjailijan kieli on liian polveilevaa ja jäsentymätöntä. Analyytikko kimpaantuu kirjaan asti päätyneistä lyöntivirheistä ja harmittelee tavanomaisesta poikkeavia kirjasintyylejä.

Nuo kolme lukijatyyppiä asuvat kaikki pääkoppani sisällä ja kamppailevat elintilasta – ja valitettavasti näyttää siltä, että analyytikko on vahvasti voitolla. Kaipaan lapsuus- ja nuoruusaikoja, jolloin lukiessani uppouduin täydellisesti kirjan maailmaan ja havahduin todellisuuteen vasta viimeisen sivun luettuani. Silloin lukeminen oli nopeampaa ja nautinnollisempaa. Nykyisin joudun tavaamaan sivumäärältään vaatimatontakin kirjaa viikkotolkulla, koska ylianalysoin tekstiä kaiken aikaa. En etene riittävän ripeästi, eikä juoni tempaa mukaansa, koska pysähtelen lukiessani tuon tuostakin pohtimaan, että ”mitä vietävää se kirjailija on ajatellut käyttäessään kolmea eri kertojaa ja kahta eri aikatasoa?”. Näitä pohdin ja kirjan lukeminen on kuin sitä kuuluisaa tervanjuontia.

Lukemiseni verkkaisuudelle löytyy totta puhuen toinenkin syy. Sisälläni asustaa vielä neljäskin lukijatyyppi, nimittäin ”nukahtava lukija”. Nukahtava lukija raahautuu illan hämärässä vuoteeseen ja päättää lukea hiukkasen ennen unen tuloa. Nukahtava lukija ottaa kirjan esiin ja lukee sivun tai kaksi. Jo kolmannella sivulla ajatus alkaa harhailla ja rivit hyppiä silmissä. Virkkeistä ei tahdo saada tolkkua ja tuon tuostakin on palattava kappaleen alkuun, jotta ymmärtäisi mitä siinä sanottiin. Neljännen sivun puolivälissä nukahtava lukija luovuttaa ja laittaa kirjan yöpöydälle ja sammuttaa valon. Pian makuuhuoneesta kuuluu tasainen hengitys: nukahtava lukija nukkuu. Seuraavana iltana nukahtava lukija ottaa kirjan jälleen esiin, etsii kohtaa johon on jäänyt – palaa pari sivua taaksepäin päästäkseen paremmin jyvälle. Tällä menetelmällä nukahtavalta lukijalta menee 500-sivuisen kirjan lukemiseen täysi kalenterivuosi, kun otetaan huomioon, ettei hän aivan kaikkina iltoina jaksa lukea sitä kahta tai kolmekaan sivua.

Jotta kirjat eivät jäisi minulta tyystin lukematta, olen luopunut liki kokonaan romaanien lukemisesta ja siirtynyt novelleihin, esseisiin, sarjakuviin ja runoihin. Lyhyehkön novellin saatan päästä virkeimpinä iltoina loppuun saakka ennen kuin uni tulee. Olen kuitenkin huomannut, että novellikin jää verrattain usein puolitiehen, joten iltalukemisena suosin runoja, lehtiä ja sarjakuvia. Tämän kaltaisen miniatyyrikirjallisuuden kanssa olen pärjännyt toistaiseksi melko mukavasti, mutta olen huomannut, että iän karttuessa uni tulee yhä nopeammin, joten pian joutunen tyytymään aforismeihin. Mutta ennen kuin siihen päädytään, voinen suositella muutamaa sivumäärältään vaatimattomampaa – tai lyhyemmistä teksteistä koostuvaa teosta – jotka olen unisuudestani huolimatta kahlannut alusta loppuun asti.

Tytti Heikkisen Täytetyn eläimen lämpö on ns. hakukonerunoutta. Ymmärtääkseni teos on siis syntynyt googlailun tuloksena. Runoilija on eri hakusanoja käyttäen kerännyt netistä suuret määrät tekstikatkelmia, jotka on pilkkonut palasiksi ja yhdistellyt sitten palat parhaaksi katsomallaan tavalla. Lopputulos on siis jonkinlainen kirjallinen kollaasi. Konservatiivinen kirjallisuudenystävä saattaa suhtautua ennakkoluuloisesti hakukonerunouteen: onhan runoilija kulkenut oikotietä, kun lähtökohtana ei ole ollut tabula rasa, valkoinen paperiarkki – tai tekstinkäsittelyohjelman tyhjä ruutu, jonka vasemmassa yläkulmassa kursori vaativasti vilkkuu. Täytyy kuitenkin muistaa, että ei perinteinenkään runoteos tyhjästä synny, vaan kirjailija käyttää materiaalinaan kaikkea näkemäänsä, lukemaansa ja kokemaansa. Toisekseen menetelmää merkityksellisempi lienee kuitenkin lopputulos, joka nähdäkseni Heikkisen tapauksessa on erinomainen. Runokritiikeissä tuodaan toistuvasti esiin säkeitä ja sanavalintoja, joissa kriitikon mielestä kulloinenkin runoilija on sortunut banaliteetteihin. Täytetyn eläimen lämpö koostuu katkelmista, jotka ovat todennäköisesti peräisin varsin arkisista yhteyksistä; blogimerkinnöistä, keskustelupalstojen kirjoituksista, uutisartikkeleista ja tieteellisistä teksteistä, joten periaatteessa teos on varsinainen banaliteettien kavalkadi. Arkiset lauseet muodostavat kuitenkin yllättäviä kokonaisuuksia ja latteuksista syntyy fantastisia runoja. Tämä ei ole tylsää runoutta! Heikkisen runot ovat varsin tarinallisia ja tuovat paikoin mieleen esimerkiksi Petri Tammisen tai Kari Hotakaisen lyhyt-lyhytproosan. Runoissa liikuskellaan paikoin varsin irvokkaissa tunnelmissa ja yleissävy on mielestäni melko surumielinen, mutta löytyy teoksesta myös jonkin sortin apeaa huumoria. Kaikkiaan kirja on kuin harhaileva ajatus, jossa sotkeentuvat suttuiselle lapulle kirjoitetun ostoslistan sisältö vessapapereineen ja eksistentiaaliseksi äityvä pohdinta: mitä minä täällä kaupassa oikeastaan teen?

Image-lehteä lukevia on ilahduttanut jo muutaman numeron ajan viimeiseltä sivulta löytyvä lyhyt luonnehdinta jostain menneiden vuosikymmenten julkkiksesta, näyttelijästä tai muusikosta. Nämä ytimekkäät kuvaukset on kirjoittanut Turo Kuningas. Kuninkaan vuonna 2008 julkaistu esikoisteos Työkalupakki sisältää samantyylisiä tekstejä hieman pidemmässä muodossa. Kirja omaa alaotsikon ”Välineitä”. Mitä nämä välineet ovat, selviytymistyökaluja arkeen vai suojaimia elämän epämääräisiin tilanteisiin? Tiedä häntä, mutta esseissään Kuningas käsittelee jalkapallon ja jääkiekon eroavaisuuksia, stereotyypittelee espanjalaiset ja ranskalaiset, luo kuvat ”roheesta muijasta”, Pauli Hanhiniemestä ja Jack Scaliasta. Kuninkaan teksti on vetävää, luonnehdinnat osuvia ja hauskoja. Paikoin hän sortuu silkkaan ilkeilyyn, mutta silloinkin närkästymistä lievittää kirjailijan taidokkuus. Lukukokemuksena Työkalupakki vertautuu Matti Mäkelän esseekokoelmiin: kirjailija esittää asiansa niin vakuuttavasti, että vaikka kirjailijan agenda tuntuisi kuinka vieraalta ja väärältä, on suhdetta käsillä olevaan asiaan tekstin luettuaan ajateltava uudelleen. Pintapuolisesti ja toisistaan irrallisina palasina tarkasteltuna Kuninkaan tekstit ovat varsin kepeitä ja harmittomia, mutta kun kirjan kannen lopuksi sulkee, jää jäljelle hieman epämääräinen olo: ehkäpä tässä kuitenkin sanottiin aika paljon meistä ihmisistä – paikoin rumasti, mutta valitettavan todenmukaisesti.

Kolmantena kirjana esittelen Nick Hornbyn musiikkiaiheisen teoksen 31 biisiä. Hornby on tullut tunnetuksi elokuvatuista kirjoistaan Uskollinen äänentoisto, Hornankattila ja Poika. Hornbyn päähenkilöt ovat usein jalkapallosta ja popmusiikista kiinnostuneita keski-ikäistyviä miehiä ja sellaiseksi osoittautuu myös mies itse 31 biisiä -kirjan esseissään. Musiikki ja suhde musiikkiin ovat teoksessa keskeisessä asemassa, mutta myös jalkapallo, vanhemmuus ja ikääntyminen mahtuvat kirjan aihepiireihin. Kun musiikista kirjoitetaan sujuvasti ja hyvin, ei lukijan kannalta ole merkityksellistä pitääkö käsitellyistä kappaleista tai artisteista vai ei. Totesin tämän Hornbyn kirjan osalta myös käytännössä: kuuntelin kaikki kirjassa esitellyt 31 kappaletta YouTubesta – joistakin en pitänyt lainkaan ja useimmat olivat minulle täysin yhdentekeviä. Siitä huolimatta nautin kirjan lukemisesta. Kenties Hornbyn tekstit eivät yllä analyyttisyydessään sille tasolle, jolla voitetaan Parnasson esseekilpailuja, mutta niistä välittyy kirjailijan intohimo musiikkiin. Toisinaan musiikkilehtiä selaillessani pohdiskelen, että mahtavatko toimittajat olla lainkaan kiinnostuneita niistä levyistä ja artisteista, joista kirjoittavat. Karu totuus lienee se, että useimmiten eivät. Musiikkijournalistit kirjoittavat siksi, että se on heidän työtään – ja siksi, että levy-yhtiö juuri ilmestynyttä uutta julkaisua markkinoi. Hornbyn kirjaa lukiessa ei samankaltaista väljähtyneisyyden ja pakkopullan makua synny. On kuitenkin epäreilua verrata satunnaista lehtiartikkelia ja kirjaa: ne ovat syntyneet tyystin eri lähtökohdista ja eri tarkoitusta varten. Olen kuitenkin varma, että suomalaisissakin musiikkimedioissa piilee Hornbyn kaltaisia sanataitureita, joille vapaasti käytettävää palstatilaa suodaan vain harvoin.  Siksipä olisi toivottavaa, että tällaisia kirjoja julkaistaisiin Suomessa ja suomeksi enemmän.

Palatkaamme lopuksi vielä nukahtavaan lukijaan. Moni miettinee, että pakkoko niihin kirjoihin on tarttua juuri iltasella ennen nukkumaanmenoa. Ehkäpä tässä yhteydessä on paikallaan hieman horjuttaa myyttiä aina ja kaiken aikaa lukevasta kirjastotyöntekijästä – jos joku sellaiseen vielä ylipäätään uskoo. En kiellä, etteikö sellaisia olisi olemassa, mutta minulla kuten varmaan monella muullakin kirjastoalan ammattilaisella ajankäytöstä lukemisen kanssa kamppailevat musiikki, elokuva, liikunta ja muut harrastukset. Ja tässä painissa lukeminen kärsii usein tappion, ehkei selätyksellä, mutta kuitenkin selvällä piste-erolla. Niinpä lukemiselle jää aikaa juuri iltaisin, jolloin paras puhti on valitettavasti jo käytetty muihin toimiin. Tällainen asioiden arvojärjestys saattaa konservatiivista kirjastoammattilaista tai kirjaston käyttäjää järkyttää kovastikin: jos luen vain vähän, kuinka käy sisällöntuntemukseni, kuinka neuvon asiakkaitamme lukuelämysten pariin? Ja minä vastaan: ei ole suinkaan tarpeen, eikä edes mahdollista, lukea kaikkea – useimmiten riittää, että tietää, mitä muut lukevat!

JK