Kevään käännöksiä

Kotimaisia uutuuksia on keväällä tarjolla reilusti, mutta käännöskirjallisuustarjonta kapenee, kerrottiin Helsingin Sanomissa tammikuussa (HS 19.1.2014). Löysin listalta kuitenkin ainakin kaksi kiinnostavaa käännösuutuutta: NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet ja Junot Diazin Vieraissakävijän opas rakkauteen. Ihastuin kummankin kirjailijan kitkattomaan ja sulavaan kerrontatapaan. Uusien tuttavuuksien lisääminen lempikirjailijoiden listaan on aina suuri juttu! Kumpikin teoksista kertoo siirtolaisen tarinan.

NoViolet Bulawayo on Zimbabwessa syntynyt, Yhdysvalloissa koulunsa käynyt kirjailija. Hänen teoksensa Me tarvitaan uudet nimet oli viime vuonna mukana Man Booker -palkinnon loppumittelöissä – voiton vei Eleanor Catton romaanillaan Valontuojat.

Me tarvitaan uudet nimet kertoo kymmenvuotiaasta Darlingista, joka asuu Afrikassa Paratiisiksi nimetyssä hökkelikylässä. Darling leikkii kavereidensa kanssa epävakaassa ympäristössä välillä pelottaviakin leikkejä ja unelmoi kaukaisesta ihmemaasta, Amerikasta – joka ei loppujen lopuksi olekaan kaikkien toiveiden täyttymys. Köyhän, laittoman siirtolaisen mahdollisuudet menestyä ovat pelottavan vähäiset. Darlingin ensimmäiset lumikokemukset Detroitissa hymyilyttävät suomalaista. Kirjan kuvaukset ovat eläviä ja ajoittain ahdistavia, teosta on vaikea laskea käsistään. Kirja muistutti minua siitä, kuinka maastamuuttaja usein katsoo kotimaataan ruusunpunaisten silmälasien läpi, eikä kumpikaan kotimaa helposti taivu aidoksi kodiksi.

Junot Diaz syntyi Dominikaanisessa tasavallassa ja muutti kuusivuotiaana Yhdysvaltoihin. Diaz voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2008 kirjallaan Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä. Diazin uusin teos on novellikokoelma Vieraissakävijän opas rakkauteen.

Suurin osa Diazin kokoelman novelleista kertoo Yuniorin, Dominikaanisesta tasavallasta Yhdysvaltoihin muuttaneen nuoren miehen ja hänen perheensä tarinaa. Siirtolaisuus on kuitenkin vain yksi aspekti Yuniorissa, enemmän hän on tyttöystäviään kohtaan huonosti käyttäytyvä nuori mies.  Vasta novellikokoelman lopussa Yunior tuntuu alkavan ymmärtämään itseään ja asennettaan niin kuin muut sen kokevat. Kokoelman tarinat ovat samalla surullisia, herkkiä ja hauskoja.

Suosittelen molempia teoksia lämpimästi eri kulttuureista ja kansoista kiinnostuneille ja sujuvasti etenevän kerronnan ystäville!

SG

Advertisement

Vieraasta vinkkelistä

Kun muuttaa kulttuurista toiseen, huomio kiinnittyy sellaisiin seikkoihin, joita koko ikänsä maassa asuneet eivät pidä mitenkään huomionarvoisina. Vierauden tuntu on kaksipiippuinen juttu: toisaalta se ahdistaa ja aiheuttaa koti-ikävää, toisaalta siitä saa revittyä aivan erinomaista huumoria!

Huomasin juuri, että olen ihan suunnittelematta lukenut viime aikoina aika pinon maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden opuksia. Aihe on kai ollut niin kiinnostava, että sen äärelle on tehnyt mieli palata yhä uudelleen, joka kerta vähän eri näkökulmasta.

Mainio esimerkki ehdasta mamukirjallisuudesta on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin esikoisteos Mistään kotosin. Kirja kuvaa Ruotsiin muuttaneen iranilaisperheen arjen kommelluksia, yritystä ja erehdystä, unelmien ja todellisuuden törmäystä. Samalla se on nuoren tytön kasvutarina, eikä sukupolvien välistä jättimäistä kuilua – iranilaisvanhemmat vs. ruotsalaistunut teinityttö – voi tietenkään ohittaa. Ja kaikessa kulkee mukana lämmin huumori.

Paljon julkisuutta saanut Alexandra Salmelan 27, eli, Kuolema tekee taiteilijan on näyte siitä, miltä Suomi voi näyttää muualta tulleen silmin. Liekö siis ihme, että kirja osaa niin huvittaa kuin ärsyttääkin kantasuomalaista lukijaa? Kirjan mehukkainta antia ovat vaihtelevat näkökulmat erilaisine ajatustapoineen sekä alkuun ylimielisen päähenkilön asteittainen sopeutuminen suomalaiseen kulttuuriin. Kaikki Suomessa, täällä onnen kultalassa, ei olekaan ruusuista, ennemminkin masentavaa. Ihmiset ovat sivistymättömiä juntteja, kelit ovat huonot ja maalla on tylsää. Mutta kun paikalliseen elämäntahtiin tottuu, siihen voikin ihastua.

Kolmanneksi esimerkiksi on pakko nostaa riemukas brittiklassikko 1990-luvulta, Hanif Kureishin Esikaupunkien buddha. Siinä nuori pakistanilaistaustainen miehenalku etsii paikkaansa 1970-luvun värikkäässä Lontoossa, kulttuurien ja luokkaerojen luovassa sekamelskassa. Kureishin kertomuksen vauhtiin ei voi olla tempautumatta mukaan, ja matkan varrella saa varmasti myös nauraa. Kaikkein herkkähipiäisimmille en tosin lähtisi tätä kirjaa tarjoamaan, sen verran kaunistelematonta teksti paikoin on.

Lukuisien kulttuuritörmäyksien jälkeen yritin löytää maahanmuuttajakirjallisuudesta yhteistä ylevää sanomaa, kuinka ihminen on pohjimmiltaan samanlainen asuinpaikasta ja kulttuurista riippumatta. Mutta ei perhana, en löytänyt. Hauskaa oli silti, tai juuri sen vuoksi.

KR