Yhteistyöstäkö voimaa?

Olen heittäytyvä murhamysteerien suurkuluttaja. Lukemiseen käytettyjä vuosia on jo niin monta takana, että minusta on tullut myös vaativa lukija. Useimmiten lukijat kirjoittavat kirjoista, joista pitävät. Päätinpä tehdä poikkeuksen, ja arvostella Liza Marklundin ja James Pattersonin yhteistyön hedelmän Postikorttimurhat.

Marklundin aiemmin ilmestyneistä kirjoista olen lukenut lähes jokaisen ja pitänyt niistä. Pattersonin tuotantoon en ole tutustunut. Siis Patterson lienee kaksikosta se, joka pilasi tämän dekkarin!

Juoni vaikutti aluksi kiinnostavalta, joskin murhat on toteutettu  pöyristyttävän raa’alla tavalla, eikä niiden kuvailussa ole adjektiiveja säästelty. Suunnilleen kirjan puolivälissä oli pakko kiihdyttää lukemisvauhtia, jotta pääsisi nopeasti eroon tästä kirjasta. Kappaleet lyhenivät teoksen loppua kohti niin, että olivat joskus alle yhden sivun mittaisia. Ja tietenkin aina kappaleen vaihtuessa vaihtuu myös näyttämö ja henkilöt. Nopeista leikkauksista tuli mieleen elokuva tai musiikkivideo. Tulipa myös mieleen erään tuttavani – kirjastoammattilaisen – lausahdus, kun hän plarasi uutta dekkaria: ”Melkein pelkkää dialogia! Ei hyvä.”

Varsin hyvissä ajoin ennen kirjan loppua oli ratkaisu päivänselvä, eikä mitään yllättävää loppukäännettä tapahtunut, kuten kunnon dekkarissa kuuluu. Marklundkin yleensä käyttää tätä kikkaa, elikkä sekin menee siis Pattersonin piikkiin! Taitaa Pattersonin tuotanto jäädä minulta vastedeskin lukematta. Vaikka tietenkin pitäisi selvittää, mihin hänen maailmanlaajuinen suosionsa oikein perustuu.

Aftonbladet –lehden mukaan tätä kirjaa on ensin  epäilty plagiaatiksi Klas Östergrenin viimeisestä romaanista Den sista cigaretten. Valitettavasti kirjailijoiden aivoissa on vain tainnut syntyä sama idea samaan aikaan. Pitänee vertailun vuoksi tutustua myös Östergrenin kirjaan.

LH

Advertisement