Kirja, josta oli pakko kirjoittaa blogiin

Sain luettua Joël Dickertin kirjan Totuus Harry Quebertin tapauksesta jo viikko sitten. Kuitenkin kirjan tapahtumat jäivät pyörimään mieleeni niin vahvasti, että lienee pakko kirjoittaa siitä muutama sana.

Kirjailija on sveitsiläinen 28-vuotias nuori mies, joka vaikuttaa huomattavasti ikäistään kokeneemmalta kirjoittajalta. Silti tämä on hänen esikoisteoksensa. Kirjassa on yli 800 sivua, joten se näytti ensin aika haastavalta. Kuitenkin kirjan lukeminen eteni yllättävän nopeasti, koska sitä oli vaikea laskea käsistään. Lienee merkki hyvästä tarinasta. Sitä paitsi se on Tammen keltaisen kirjaston kirja, mikä jo sinänsä takaa tietynlaisen laadun. Vaikka tarinassa ajallisesti pompitaan edestakaisin, ei sekään haittaa, kuten yleensä.

Kirja kertoo kahden miehen välisestä ystävyydestä ja luottamuksesta, mutta myös ihmisen petollisuudesta ja pimeästä puolesta. Lisäksi se kertoo rakkaudesta, syyllisyydestä ja kuuluisuudesta. Se on kertomus kahdesta kirjailijasta sekä tutkimuksista, joita tehdään puutarhasta löytyneen ruumiin katoamiseen liittyen.

Juonenkäänteet etenevät sellaista vauhtia, että melkein hengästyttää! Teoksen juju piilee siinä, että ”juttu” tuntuu ratkeavan jo suunnilleen kirjan puolivälissä, mutta sitten sattuukin jotakin yllättävää, eikä se mennytkään niin. Mahdollisimman monien tapahtumakäänteiden jälkeen totuus tulee viimein ilmi aivan kirjan viimeisillä sivuilla. Jännitys siis säilyy loppuun asti. Lue kirja, niin tiedät, miten kävi!

LH

Advertisement

Hyllynlämmittäjät

Kirjastolehden viimeisillä sivuilla on jo hyvän tovin ollut palsta ’Unohdetut helmet’, jossa esitellään kunnankirjastojen vähemmän lainattuja teoksia. Tuoreessa 2/2013 -numerossa vuorossa ovat Keravan kirjaston unohdetut teokset. Kirjaston henkilökunnan puhekielessä tällaisia heikosti liikkuvia teoksia kutsutaan hyllynlämmittäjiksi. On todennäköistä, etteivät lehden toimittajat aivan pian tule kyselemään toisen keski-uusmaalaisen kirjaston kuulumisia tältä saralta – joten lainaan juttuidean blogiimme ja esittelen neljä kiinnostavaa, mutta kovin heikosti lainattua teosta, eli hyllynlämmittäjää, Riihikallion kirjaston kokoelmista:

Sarjakuvaa:
Enki Bilal: Hirviön uni (Tammi 1998, suomentanut Juhani Tolvanen)
Lainattu viimeksi: 4/2007. Yhteensä lainoja 16 kpl.

Taidetta Bilalin albumista Hirviö uni [Tammi 1998]

Bilalin Hirviön uni aloittaa neliosaiseksi paisuneen Sarajevo-sarjan, jossa tulevaisuus, nykyisyys ja menneisyys sekoittuvat surrealistiseksi sopaksi – siten, että lopulta kaikessa on kuitenkin jotain tolkkua. Bilalin taide on rujoa ja kaunista yht’aikaa ja tarinankertojana hän on omaperäinen. Sarajevo-sarjassa Bilal käsittelee synnyinmaansa Jugoslavian hajoamista dystooppisin sävyin. Jos esim. Hugo Prattin realismia ja unenomaisia näkyjä ja houreita yhdistelevät Corto Maltese -sarjakuvat miellyttävät, kehoittaisin tutustumaan myös Bilalin töihin. Ne ovat läpi linjan laadukkaita – ja ainakin omasta mielestäni Bilalin kolmiosainen Nikopol-sarja on vielä tätäkin teoskokonaisuutta kiehtovampi tapaus. Syytä ei ole unohtaa myöskään Bilalin ja käsikirjoittaja Pierre Christinin yhteistyön hedelmiä, eli albumeita Koston veljeskunta ja Metsästysretki.

Runoutta:
Jari Tervo: Intialainen lippalakki (WSOY 1999)
Lainattu viimeksi: 10/2008. Yhteensä lainoja 6 kpl.

Kuten niin moni muukin pitkän proosan puurtaja, on myös Jari Tervo aloittanut kirjailijan uransa runoilijana – tai tokihan Tervo taisi olla tunnettu toimittajana jo ennen runolle ryhtymistään. Kirjallisia ansioita hänellä oli siis jo ennen ensijulkaisua. Joka tapauksessa Intialainen lippalakki kokoaa parhaat palat Tervon neljästä vuosien 1980 ja 1990 välillä kirjoitetusta runokokoelmasta. Takakannen tekstin mukaan runot teokseen on valinnut kirjailija itse. Opuksen lukaisemalla selviää, kuinka Uutisvuoto-staran runoratsu laukkasi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ainakin osa runoudesta enteilee Tervon Rovaniemi-kirjojen maailmankuvaa ja kielenkäyttöä:

”Porsanger nakkaa pierun sinisen leijan ruokapuolen
nurkkapöydästä. Se sattuu tuulikaapissa
Toropaisen pipoon, juuttuu kuin linoleum lattiaan.”

Proosaa:
Torgny Lindgren: Akvaviitti (Tammi 2007, suomentanut Liisa Ryömä)
Lainattu viimeksi: 9/2010. Yhteensä lainoja 11 kpl.

Tammen Keltaista kirjastoa monet keräävät olohuoneeseensa Lundian täytteeksi. Mukava rivi niistä syntyykin, sillä ruotsalaisen Torgny Lindgrenin romaani Akvaviitti on sarjan 395. osa! Vuonna -38 syntynyt Lindgren aloitti Tervon tapaan uransa runoilla 60-luvulla. Sittemmin Lindgren on saavuttanut mm. August-palkinnon romaanillaan Kimalaisen mettä. Akvaviitti kertoo uskonsa menettäneen saarnasmiehen uudesta käännytystehtävästä: 1950-luvulla herätysliikkeen johtohahmona toiminut Olof Helmersson kiertää Västerbottenia vuosituhannen vaihteessa ja yrittää saada entiset – ja kovin vähälukuisiksi käyneet – seurakuntalaisensa vakuuttuneeksi siitä, että Jumalaan ei kannata uskoa. Käännytystyön ohella maistellaan ilmeisesti myös sitä akvaviittia:

”Joo, sanoi Ivar. Norlannin akvaviittia. Se käy kyllä. Se on todella hyvin suosittua, myyjä sanoi. Kuminaa ja anista. Ja kuten sanottu fenkolia. Aperitiiviksi. Tai sillin kera. Puhumattakaan pikku tujauksena niin sanotusti kaappijuopotteluun.” 

Taidetta:
Timo Aarniala: Kuolemantanssi (WSOY 2006)
Lainattu viimeksi: 3/2008. Yhteensä lainoja 6 kpl.

Aarnialan taidetta Suomen Talvisota 1939-1940 -yhtyeen levyn kannessa [Love Records 1970]

Vuonna 2010 edesmenneen Timo Aarnialan kädenjälki on tuttua varmasti monille – jos ei muualta, niin sitten ainakin Love Recordsin julkaisemien levyjen kansista. Itsekin hypistelin muinoin kirjastosta lainaamaani Suomen Talvisota 1939-1940 -yhtyeen cd-levyn kansivihkoa ja ihmettelin Aarnialan piirrosjälkeä. Myöhemmin törmäsin samaisen herran töihin Se-yhtyeen …Ja me tehtiin rakkautta -levyn kansilehdykässä. Kuolemantanssi-kirjan esipuheen on kirjoittanut kuvataiteen tohtori, Kollaa kestää -punk-yhtyeestäkin tuttu, Jyrki Siukonen. Siukosen alustuksen ohelle kaipailisin täsmällisempiä teostietoja ja tarinaa taiteilijasta tai taiteilijalta itseltään, mutta Kuolemantanssi on lähinnä kuvateos – tosin kiinnostava sellainen. Ehkäpä joku kirjoittaa par’aikaa kattavaa teosta Aarnialan elämäntyöstä. Sitä odotellessa kannattaa tutustua tähän pikkukirjaan.

Hyllynlämmittäjiä, ja aivan turhanpäiten. Tällaisia unohdettuja teoksia löytyy kirjaston hyllyiltä vaikka millä mitalla. Useimmat ovat näitä mainittuja kirjoja iäkkäämpiä, mutta silti kiinnostavia ja kelvollisia. Kehotan ihmisiä rohkaisemaan mielensä: uutuushyllyltä kannatta toisinaan hiipiä hieman pidemmälle – sinne kirjaston syrjäisempiinkin nurkkin – ja tutkailla, mitä jännittävää siellä olisi tarjolla. Seikkailumieltä, sitä tarvitaan. Ja parempaa aineiston esillepanoa, muistuttaa allekirjoittanut itseään.

JK

Mustat hevoset

Kirjat ja kirjallisuus ovat taas kovasti tapetilla. Helsingin kirjamessut käynnistyvät torstaina,  erilaiset palkintoraadit asettelevat ehdokkaitaan – joitain palkintoja on jo jaettukin. Hotakaisen Ihmisen osa sai arvonantoa ranskalaisilta (Prix Courrier International), nobelistiksi päätyi ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer. Kirjallisuuspalkintoja on paljon, mutta vielä paljon enemmän on kirjoja. Esittelenpä lyhykäisesti pari mustaa hevosta syksyiseen kilpaan.

Rosa Liksomin ’Hytti nro 6’ ei ehkä ole edes musta hevonen, korkeintaan harmaanlaikukas humma kirjallisuuskeskustelun laitumilla – onhan Liksom moninkertaisesti palkittu ja tunnustettu tekijä, jonka nimi hyvinkin saattaa koristaa palkintojen ehdokaslistoja tänäkin vuonna. Liksomin uutuuskirja, alaotsikoltaan ’kertomus’,  kuvaa suomalaisen tytön (nuoren naisen?) junamatkaa Moskovasta Mongoliaan, Ulan Batoriin. Ajankohtana on 80-luvun puoliväli tai loppu, jolloin neuvostojärjestelmä jo tuntuvasti rakoili. Tyttö tuntuu olevan jollain tapaa pakosalla, karussa omaa elämäänsä. Käy ilmi, että tytön poikaystävä on päätynyt mielisairaalaan vältellessään joutumista Afganistanin sotaan. Tytön suhde poikaan ja pojan äitiin avautuu pikkuhiljaa matkan edetessä ja tytön palatessa mietteissään Moskovaan. Matkaseuraksi hyttiinsä tyttö saa venäläisen viinaanmenevän miehen, jonka jutuissa ja käytöksessä on kestämistä. Juna klonksuttelee halki Venäjän verkkaan, suurimpiin kaupunkeihin pysähdytään päiviksi. Aika tekee tehtävänsä ja epäsuhtaiset matkakumppanit löytävät jonkinlaisen yhteisen sävelen, vaikka miehen holtiton käytös luottamusta koetteleekin. Nautittavinta kirjassa on Liksomin kieli: kaikella on värinsä, makunsa ja hajunsa – ja nuo aistimukset elävöityvät lukijan mielessä siten, että kirjan maailma tuntuu yhtäaikaa todelta ja sadulta. Liksomin lukijoille ehdotan välipalaksi runoja Olli Heikkosen teoksesta ’Jakutian aurinko’ (Tammi 2000). Jakutian auringossa ollaan samoissa maisemissa, Siperiassa, junassa, matkalla. Kerrassaan nautinnollista luettavaa.

Tommi Melenderin kirjassa ’Lohtu’ ei tehdä matkaa muuta kuin mielen syövereissä. Lohdussa markkinointisemiootikko Elis Mäki tarkkailee ympäristöään ja pohtii elämälleen tarkoitusta. Mäki on asettanut itselleen todellisen deadlinen: jos elon funktio jää epäselväksi vielä vuodenkin kuluttua, päättää hän päivänsä omakätisesti. Kirjan toinen keskeinen henkilö, elokuvaohjaaja Johan Rautio on hengetön jo tarinan alkaessa – käy ilmi, että Rautio on kuollut liikenneonnettomuudessa Pariisissa. Raution sielunelämään päästään kuitenkin sisälle hänen Mäelle ennen kuolemaansa lähettämiensä sähköpostiviestien välityksellä. Kirjan lähtökohta on siis synkähkö, eikä kirjan tapahtumat suoranaiseksi iloitteluksi ylly missään vaiheessa. Melender sekoittaa kirjassaan useaa eri tyyliä ja tapaa kertoa, eikä perinteistä juonta oikeastaan ole – siis sellaista dekkarimaista, jossa alussa on ruumis ja lopuksi kimuranttien vaiheiden jälkeen selviää kuka olikaan murhaaja. Mutta lukijalleen kirja tarjoaa kuitenkin saman haasteen kuin salapoliisiromaanit: lukiessa tulee pohtineeksi henkilöiden motiiveja, syitä siihen, miksi he mitenkin toimivat – tai lähinnä ajattelevat. Erityisen rakastettaviahan hahmot eivät ole, mutta kiinnostavia kuitenkin. ’Lohdun’ luettuani nostin lukulistani kärkipäähän Melenderin edellisen kirjan: vuonna 2009 ilmestynyt ’Ranskalainen ystävä’ oli Finlandia-ehdokas, joten Lohdun päätyminen palkinnoille ei olisi tavaton yllätys sekään. Hieman Liksomia tummempi ja tuntemattomampi ratsu Melender näissä karkeloissa kuitenkin on.

Mustaakin mustempi ehdokas podiumille on Jaakko Pallasvuon ’Pyytäjät’. Jo siksi, että kyseessä on sarjakuvateos. Palkintojakin on silloin jaossa vähemmän. Pyytäjät on tyyliltään sellaista sarjakuvaa, johon on varmasti hieman vaikea suhtautua, jos sarjakuvaa ei paljoa lue. Niin kaukana Pallasvuon tuotos on sanomalehtien stripeistä ja kaikille tutuista Ankoista, Asterixeista ja Tinteistä. Piirrosjälki on tavattoman kömpelöä, harmaasävyistä ja tarinakaan ei etene suoria raiteita, vaan tarjolla on sivupolku jos toinenkin. Lyijykynäpiirrosten haparoivuus, värittömyys ja jonkinlainen yleinen ”amatöörimäisyys” lienevät kuitenkin tekijän valitsemia tyylikeinoja, sillä heikkouksina en osaa niitä teoksen luettuani pitää. Kirjassa kaikki vaikuttaa tietystä ankeudesta huolimatta tarkoin harkitulta ja viimeistä piirtoa ja viivaa myöden mietityltä. Tarinan aikaa ja paikkaa on vaikea määritellä – tapahtumat ovat vuoroin arkisia ja vuoroin liki maagisia. Kun on päässyt viimeisen sivun viimeiselle ruudulle, on pakko palata heti taaksepäin. On etsittävä lisää johtolankoja, vastauksia kysymyksiin, jotka jäivät mietityttämään. Tarinan päähenkilö Elias on peitenimen ja peitehenkilön turvin maineeseen noussut kirjailija, joka palaa kotiseudulleen perheenjäsenensä hautajaisiin. Käy ilmi, että Eliaksen suhde perheeseensä on kaikkea muuta kuin mutkaton. Menneisyydessä on jotain, joka vaatisi selvittämistä ja julkituomista. Jos Liksomin rinnalle tarjosin Heikkosta, saattaisi Pallasvuo löytää parinsa vaikkapa Jyrki Vainosen novelleista (kokoelmat Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita ja Luutarha). Niissä yhdistyy samaan tapaan realismi fantasiaan, lopputuleman ollessa jotain todella omaperäistä ja kummallista. Pallasvuolle palkintoja tuskin uskaltaa povata, mutta ehkäpä ehdokkuuksia kuitenkin.

Vaan eipä ole kirjallisuuspalkintojen jako juuri koskaan selvää kauraa. Valistuneita arvailuja voimme voittajista esittää, mutta usein on raisuun raviin käynyt ennakkosuosikki laukannut jo lähtökiihdytyksessä ja lopulta voittoon noussut takamatkalta hyvin kirinyt yllätyshevonen. Väriltään musta tai ainakin tummanpuhuva. Saas nähdä, kuinka käy tänä vuonna.

JK

Isokaan nimi ei välttämättä pahenna miestä

Isäni opetti joskus muinoin pienelle minulle, että on syytä kiertää kaukaa ne kirjat, joiden kannessa komeilee kirjailijan nimi isommalla fontilla kuin itse kirjan nimi. Jos kirjan ensisijainen myyntivaltti on kirjailijan nimi, itse sisältö voi olla niin tyhjänpäiväinen, ettei kirjan nimelläkään ole juuri merkitystä.

Tämä taakka harteillani olen sitten yrittänyt luovia nykykirjallisuuden kirjavan kansitaiteen tiheikössä! Saattaa olla, että isän nyrkkisääntö on joskus ollut käyttökelpoinen seula kepeimmän kioskikaman ja lukemisen arvoisten kirjojen välillä. Mutta sori vaan isukki, nykypäivänä se ei enää ihan päde.

Ostin joku vuosi sitten kirjamessuilta Tuomas Kyrön kirjan Benjamin Kivi, jonka kannessa kirjailijan nimi lukee puolikkaan kissan kokoisilla kirjaimilla ja kirjan nimi välihuomautuksen tyyppisenä pikku lipsahduksena. Takakansikaan ei lupaa suuria. Silti kirjaan kannattaa tarttua, jopa ihan kaksin käsin. Kyrö on nimittäin parhaita kotimaisia nykykertojia.

Kirjailijalla on sana tiukasti hallussa eritoten ihmiskuvauksen osalta. Jopa lipevät tyypit saavat osakseen ymmärrystä, eikä mikään teko tai ihminen ole yksinomaan hyvä tai paha.
Maamme historia kulkee kerrotun rinnalla henkilöiden elämänvaiheita taustoittaen, mutta tarkoituksellisen epäeksaktiksi etäännytettynä. Tai toisin päin: tarina luo fiktiivistä historiaa Suomen kaltaiselle maalle henkilöhahmojen ehdoilla. Virallisesta historiankirjoituksesta poikkeaminen on Suomen kaltaisessa maassa rohkea teko. Benjamin Kivi on fiktiota isolla äffällä, ja sitä on ehkä jonkun lukijan vaikea sulattaa.

Samantyyppinen historian ja henkilöiden ristikkäiskudelma löytyy myös Kyrön aiemmasta romaanista Liitto. Jos mahdollista, pidin Liitosta jopa enemmän kuin Benjamin Kivestä. Sen henkilöhahmot ja koskettavat kohtalot porautuivat mieleen, ja tarina sieppasi lukijan heti mukaansa. Parasta tarinassa oli sen loppu, joka ei ollut joko onneton tai onnellinen vaan jotain siltä väliltä, kuten yleensä oikeassakin elämässä.

Kyrön kirjoissa sanotaan vähillä sanoilla paljon. Kun vitsaillaan, pidetään naama kuitenkin peruslukemilla, kunnon äijän tavoin. Ja kun on tarpeeksi kova äijä, voi ihan hyvin kirjoittaa nimensä niin isoilla kirjaimilla kuin tahtoo.

KR

Suositellako vaiko eikö?

Enpä muista, milloin viimeksi kirja on puhutellut minua niin paljon kuin Eve Hietamiehen Yösyöttö. Vaikka oma lapsi on ”jo” yli kolmevuotias, niin silti vauva-ajan kuvaus oli kuin suoraan omista ajatuksistani.

Mielenkiintoiseksi homman teki vielä se, että kirjassa päähenkilönä on yksinhuoltajamies. Voin vain tosiaan kuvitella hänen vaikeuden päästä esim. leikkipuistossa juttelemaan toisten vanhempien kanssa, jotka ovat tietysti kaikki naisia. Itsellekin oli vaikea tehdä tuttavuutta puistoissa ventovieraiden kanssa, mutta oli se sentään naisena vähän helpompaa.

Erityisesti loppusivujen toteamus, miten olenkin saanut kaksi vuotta pidettyä tämän lapsen hengissä, oli se viimeinen oivallus, jota itsekin tuli mietittyä ankaran väsymyksen ohessa.

Uskaltaisinko suositella tuota kirjaa kirjaston asiakkaille? Siinä hyvä kysymys, koska makuja on niin monenlaisia. Elämäntilanteetkin vaikuttavat varmasti siihen, että onko kiinnostavaa lukea vauva-ajan vaivoista, itkuista ja väsymyksestä yms.

Sain juuri loppuun monen viikon luku-urakkana Muriel Barberyn Siilin eleganssi. Sitä oli kehuttu jo kustantajien taholta ja sen lisäksi äitini kehui sen olevan todella hyvä kirja. Luin, luin ja luin. Meni ekat kymmenet sivut, sitten tuli sata täyteen. Ajattelin, että luen vielä vähän, jos se sitten kohta muuttuu siksi tosi hyväksi kirjaksi. Kun sivuja oli enää 50 jäljellä totesin, että tämä ei yksinkertaisesti ole minun makuuni. Sinnittelin kirjan kuitenkin loppuun. Ei se huono ollut, mutta erikoinen. Tätä en taas uskaltaisi suositella oman kokemuksen perusteella, vaikka monien tahoilta kehuttu onkin.

TK

Tekstimaalauksia

Joskus sitä innostuu tekstin muodosta niin paljon, että hyväkin sisältö voi jäädä lapsipuolen asemaan. Korostan sanaa joskus, sillä kielelliset löydöt eivät ole ihan jokapäiväistä herkkua.

Uutta luovaan kieleen pystyy käännös vain harvoin. Käännöskankeuden ylimpänä ilmentymänä on tietysti virke, jota lukiessa alkaa ajatella, kuinka se on ilmaistu alkukielisessä tekstissä. Huono käännös saa aikaan saman kiusallisen tunteen kuin epävarmalla äänellä toteutettu haparoiva lauluesitys. Toisaalta jo valmiiksi kehnoa tekstiä on hankala kääntää hyväksi.
Unohdetaanpa siis hetkeksi käännökset ja pysähdytään ihailemaan alkukielisen kirjallisuuden mahdollisuuksia.

Nyt kun Hannu Väisäseltä ilmestyi kolmas romaani (Kuperat ja koverat) Vanikan palojen ja Toisten kenkien jatkoksi, ajattelin järjestelmällisen kansalaisen tavoin lukaista koko sarjan kerralla pois päiväjärjestyksestä. Tällä hetkellä menossa on vasta sarjan ykkösosa, mutta en voi olla intoilematta siitä jo nyt. Katsokaa, miten ilmaisuvoimaista ja silti luontevaa kieltä:

Nostellessani iltapäivällä pyykkiä jääkylmän vintin kylmille naruille, huomaan miten kaikki äsken pesty, paidat, sukat, alushousut omaksuvat nopeasti jäätyessään omistajansa asennot, mutta liioitellun rimpuilevaan tapaan, kuin sirkuksessa. Kalsareista ja aluspaidoista tulee uhkaavan näköisiä trapetsitaiteen kuolonhyppyjä. Muistan nähneeni jossain kuvan Trimpinin veljeksistä korkealla yläilmoissa suorittamassa veret pysäyttävää kolmoisvolttia. […] Nyt ei veljeksiä näy, mutta heidän hyppyjensä liikeradat ovat jähmettyneet vintille jäätyneisiin sukkahousuihin.

Tai:

Nousen pöntöltä ja vilkaisen vahingossa peiliin. Ei olisi pitänyt. Kihomadotko vai kateus on vienyt värin ihostani? Olen vain laiha laahustin, tehty kerran käytetystä talista johon on isketty kaksi huolestunutta silmää. Isän leikkaama tukka on kuin epäihmistä varten tehty. Miksi hän aina leikkaa otsatukan vinoon? Milloin minä olen saava suoran otsatukan ja rusketuksen? Vasta kuoltuaniko?

Olen jäänyt kirjaan pahemman kerran koukkuun, enemmänkin kielenkäytön kuin juonen vuoksi. Oikein odotan sitä iltahetkeä, kun saan jälleen kurkistaa, mitä uutta kirjailija tänään keksii minulle tarjota.

Eikö tunnukin hieman epäreilulta, että jollekulle suodaan näin paljon lahjoja? Että tunnettu kuvataiteilija on myös ensiluokkainen kirjailija? Samaan aikaan moni itseään Kirjailijaksi kutsuva punnertaa hyllyntukkeeksi keskinkertaisia kyhäelmiä.
Kyse lienee kuvataiteilijan kyvystä nähdä asiat totutusta poikkeavalla tavalla. Kieleen voi suhtautua kuin mihin tahansa materiaaliin: siitä voi tehdä uudenlaisia kuvia ja muotoja. Onpa hienoa, että suutari ei pysy aina lestissään.

KR

Klassikkopäivittelyä, elikkä Kuinka lukea kaikki maailman hyvät kirjat yhden ihmiselämän aikana?

Olen aina ollut tylsä klassikontahkoaja, jota eivät uutuudet paljon hetkauta. Maailmahan on jo valmiiksi täynnänsä hyviä kirjoja. Kuinka muka ehtisin lukea sekä uusia kirjoja että ne kaikki vanhat kirjat, jotka olen aina halunnut lukea?

Joka vuosi olen aikonut pyhittää kesälomani klassikkosuossa rämpimiselle kuroakseni kiinni kirjatehtaiden etumatkaa. Silti kesä on jotenkin aina hurahtanut ohi vallan muissa merkeissä. Miksi? Siksi, että klassikkosuo on tuntunut niin loputtoman upottavalta! Työn alla ovat jo usean vuoden ajan olleet mm. James Joycen Odysseus (kirjanmerkki löytyy edelleen sivulta 113) sekä Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää (kirjanmerkki edennyt jo sivulle 195).

Niinpä olenkin nyt päättänyt jättää klassikot toistaiseksi jäähylle ja päivittää hämähäkinseittien alta kajastavaa kirjallisuustietämystäni lähemmäs nykyaikaa.
Ja kas, samalla olenkin saanut ihan uudentyyppisiä lukutuntemuksia.

Tiedätkö sen tunteen, kun kirja lähestyy loppuaan, eikä sen soisi loppuvan? Lukukokemusta yrittää pitkittää lukemalla sivun silloin tällöin, lukemalla ”vahingossa” kolmanneksi viimeistä sivua useaan kertaan, jotta kirja ei vielä loppuisi. Höpsöä, myönnetään.
Ja kun loppu väistämättä koittaa, jäljelle jää vimmainen halu lukea lisää. Lukija yrittää etsiä korvaavaa teosta, joka edes osittain solahtaisi edellisen kirjan jättämään tyhjään koloon. Mutta korvike on aina korvike. Kun saa luettua oikein hyvän kirjan, se jättää mielihyvän lisäksi myös tyhjiön, ikävän kirjaa kohtaan.

Viimeksi tällaisen ikävän minulle jätti Paul Austerin kirja Sattumuksia Brooklynissa. Kirjan nimestä voi nokkelasti päätellä, että tarina etenee erinäisten sattumuksien varassa – ja hyvin eteneekin. Kerronta on sujuvaa, henkilöhahmot hauskoja ja luontevia. Mutta parasta kirjassa on kuitenkin sen maailma, niin myötäelävällä lämmöllä kuvattu, että lukija on siinä heti kuin kotonaan.

Kun kirja loppui, janosin lisää hyvää luettavaa. En kuitenkaan tarttunut Austerin seuraavaan kirjaan vaan nappasin mukaani toisen amerikkalaisen, Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tyttären.

Austerin kepeästi soljuvan tarinoinnin jälkeen Oates tarjoilikin täysin toisenlaista Amerikkaa. Haudankaivajan tytär ei vain täyttänyt Brooklynin sattumusten jättämää kuoppaa vaan tukahdutti sen ylitsevyöryvällä painavuudellaan (enkä tarkoita pelkästään sivumäärää). Mukana on inhimillisen tunneskaalan koko kirjo häpeästä iloon, pelosta seesteisyyteen. Ja siinä missä Auster jättää tarinansa avoimeksi niin alku- kuin loppupäästäkin, Oates on opuksessaan niin perusteellinen, ettei kysymyksiä juuri jäänyt. 

Paitsi yksi: Mistä voi ostaa lisää aikaa kaikkien näiden hyvien kirjojen lukemiseen?

KR