Sisukas pieni noitatyttö ja bingoava mummo

Asterix, Lucky Luke, Tintti ja Aku Ankka ynnä muut ankkalinnalaiset. Tuosta joukosta löytynevät sekä oman lapsuuteni että tämän päivän lasten sarjakuvasuosikit. Olkoonkin niin, että muutamia vuosia sitten mangabuumi hetken horjutti klassikkojen asemaa. Mangojen kysyntä tuntui jo hieman hiipuvan, mutta viime aikoina Twilight- (siitäkin löytyy sarjakuvasovitus) ja Nälkäpeli-tyyliset mangasarjakuvat ovat jälleen kasvattaneet suosiotaan. Siis sellaiset mangat, joissa kauhu/scifi/dystopia-genreistä tutut elementit yhdistyvät romantiikkaan. Edellä mainittu lajityyppi on kenties jo hieman varttuneempien tyttöjen juttu, mutta myös eläinaiheiset mangat ovat tällä hetkellä kysyttyjä – ne kuluvat jo pienimpien alakoululaistenkin käsissä.

Mitäpä sitten on tarjolla lapsille sarjakuvan saralta, jos mangat ja klassikot jätetään laskuista pois? Hämähäkkimiestä toki lapsetkin lukevat, mutta kirjoiksi kootut Marvel- ja DC Comics –opukset tuntuvat vetoavan enemmän siihen sukupolveen, jolle rakkaita ovat esimerkiksi alkuperäiset Star Warsit ja Taisteluplaneetta Galacticat. Tosin Hämppäreistä ja muista supersankareista olivat innostuneita nekin kaksi poikaa, jotka taannoin kysyivät minulta ”mahdollisimman väkivaltaista luettavaa” – mieluiten sarjakuvan muodossa. Noh, päädyin suosittelemaan mainittuja klassikkoja. Löytyyhän niistäkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 🙂

Pysyvämpää suosiota voisi povata Simpsoneille. Onhan tv-sarja pyörinyt Suomessa jo iät ja ajat – ja sarjakuvinakin Bart ja kumppanit ovat seikkailleet suomeksi jo useamman vuoden ajan. Simpsons-sarjakuvien vuotuinen nimikemäärä tuntuu vain vuosi vuodelta kasvavan – ja yhä laajempi lukijakunta on ottanut Simpsons-perheen omakseen myös tässä muodossa.

Ylipäätään lastenkirjallisuudessa jylläävät sarjat: tuttuja nimiä ja maailmoja selvästi kaivataan ja yhtä erillistä tarinaa on paljon hankalampi kaupata lukijakunnalle kuin vähintäänkin trilogian muodostavaa kirjasarjakokonaisuutta. Jonkinlaista sarjan tynkää muodostuu mm. Émile Bravon kääpiökarhu-sarjakuvista. Niissä Bravo mukailee vanhoja tuttuja satuja hieman anarkistiseen tapaan. Sarjassa on kolme osaa: Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua (2010), Seitsemän nälkäistä kääpiökarhua (2011) ja Kaunotar ja kääpiökarhut (2012). Nämä pienikokoiset ja sangen huomaamattomat kirjaset ovat sekä kuvitukseltaan että tarinoiltaan aivan huippuluokkaa – todella toivoisin niiden päätyvän mahdollisimman monen asiakkaan kirjakassiin!

Kiroilevasta siilistä ja monesta muusta tuttu Milla Paloniemi on ehkä Suomen tunnetuin Lena Furberg –fani. Ilman Paloniemen hehkutusta olisin tuskin minäkään koskaan saanut tietää, että ruotsalainen Furberg on Hevoshullu-lehden hummasarjisten piirtäjä. Furbergilta on aiemmin suomennettu moniosainen Tuuvan talli –sarja ja vuonna 2013 ilmestyi ensimmäinen osa (toivottavasti ei viimeinen) Hevoshullun parhaita hevostarinoita. Ensimmäinen osa käsittää tarinoita vuosilta 1979 – 1984. Tässäpä siis oiva kirja hevostytöille ja –pojille, mutta myös nostalgiannälkään aikuisille ex-hepostelijoille tai yhä hevosista hurmaantuneille.

Sitten olisi pari kirjaa, joista on vielä vaikea sanoa, ovatko ne sarjamuotoisia vai yksittäisiä kirjoja – siksi tuoreita julkaisut ovat. Anne Fiske on palkittu norjalainen sarjakuvataiteilija, jonka teos ”Bingo ja muita seikkailuja mummon kanssa” on osa Sarjakuvakeskuksen julkaisusarjaa. Suomalais-norjalaisen kulttuurirahaston tukemana ilmestynyt kirjanen on kerrassaan valloittava tapaus: kyseessä on ainakin osin dokumentaarinen teos, jossa Fiske kertoo omasta lapsuudestaan ja omasta mummostaan. Fiske on syntynyt vuonna 1964 ja nyt jo edesmennyt isoäiti vuonna 1899. Mummot ovat mummoja ajasta riippumatta ja hauskoja pikkutarinoita lapsen ja mummon vauhdikkaista seikkailuista lukee joko muistellen omia isovanhempiaan tai sitten vain viihdyttävinä satuina. Kirjan kansi tuo jostain syystä mieleeni Maikki Harjanteen Minttu-kirjat, mutta vaikka piirrosjäljessä onkin joitain yhtäläisyyksiä, on Fisken mummolla kuitenkin aika reipas meno verrattuna Minttuun. Kuvituksen yksityiskohdat ovat hauskoja ja tarinat jopa hieman sekopäisiä, mutta eittämättä tosia. Tämä kirja kelvannee vaikkapa lapselle ääneen luettavaksi.

Serge Blochin ja Nicola Hubeschin ’Selma – sisukas pieni noitatyttö’ on myöskin kirja, jonka voisi kuvitella viihdyttävän sekä aikuista lukijaa että pientä kuulijaa. Selma on luokiteltu sarjakuvaksi, mutta ruutujaossa on kuvakirjamaista otetta. Kirjassa pieni Selma-noita pääasiassa lomailee erilaisissa maisemissa ja joutuu tietysti noidan poppaskonsteineen pulaan jos toiseenkin. Opettavaiseen sävyyn vaikeudet kuitenkin voitetaan ja lopussa kaikki on paremmin kuin hyvin. Kirjassa on hauska, runsaasti yksityiskohtia sisältävä kuvitus – joten jokaista sivua haluaa tarkastella huolella. Ja mikä parasta: viimeisessä tarinassa on mukana joulupukki, joten tämän kirjan lukee mielellään myös näin joulun alla!!

Nämä jo monet muut tuoreet ja vähän vanhemmatkin sarjakuvat löydät Kirkes-kirjastoista.

JK

Advertisement

Hyllynlämmittäjät

Kirjastolehden viimeisillä sivuilla on jo hyvän tovin ollut palsta ’Unohdetut helmet’, jossa esitellään kunnankirjastojen vähemmän lainattuja teoksia. Tuoreessa 2/2013 -numerossa vuorossa ovat Keravan kirjaston unohdetut teokset. Kirjaston henkilökunnan puhekielessä tällaisia heikosti liikkuvia teoksia kutsutaan hyllynlämmittäjiksi. On todennäköistä, etteivät lehden toimittajat aivan pian tule kyselemään toisen keski-uusmaalaisen kirjaston kuulumisia tältä saralta – joten lainaan juttuidean blogiimme ja esittelen neljä kiinnostavaa, mutta kovin heikosti lainattua teosta, eli hyllynlämmittäjää, Riihikallion kirjaston kokoelmista:

Sarjakuvaa:
Enki Bilal: Hirviön uni (Tammi 1998, suomentanut Juhani Tolvanen)
Lainattu viimeksi: 4/2007. Yhteensä lainoja 16 kpl.

Taidetta Bilalin albumista Hirviö uni [Tammi 1998]

Bilalin Hirviön uni aloittaa neliosaiseksi paisuneen Sarajevo-sarjan, jossa tulevaisuus, nykyisyys ja menneisyys sekoittuvat surrealistiseksi sopaksi – siten, että lopulta kaikessa on kuitenkin jotain tolkkua. Bilalin taide on rujoa ja kaunista yht’aikaa ja tarinankertojana hän on omaperäinen. Sarajevo-sarjassa Bilal käsittelee synnyinmaansa Jugoslavian hajoamista dystooppisin sävyin. Jos esim. Hugo Prattin realismia ja unenomaisia näkyjä ja houreita yhdistelevät Corto Maltese -sarjakuvat miellyttävät, kehoittaisin tutustumaan myös Bilalin töihin. Ne ovat läpi linjan laadukkaita – ja ainakin omasta mielestäni Bilalin kolmiosainen Nikopol-sarja on vielä tätäkin teoskokonaisuutta kiehtovampi tapaus. Syytä ei ole unohtaa myöskään Bilalin ja käsikirjoittaja Pierre Christinin yhteistyön hedelmiä, eli albumeita Koston veljeskunta ja Metsästysretki.

Runoutta:
Jari Tervo: Intialainen lippalakki (WSOY 1999)
Lainattu viimeksi: 10/2008. Yhteensä lainoja 6 kpl.

Kuten niin moni muukin pitkän proosan puurtaja, on myös Jari Tervo aloittanut kirjailijan uransa runoilijana – tai tokihan Tervo taisi olla tunnettu toimittajana jo ennen runolle ryhtymistään. Kirjallisia ansioita hänellä oli siis jo ennen ensijulkaisua. Joka tapauksessa Intialainen lippalakki kokoaa parhaat palat Tervon neljästä vuosien 1980 ja 1990 välillä kirjoitetusta runokokoelmasta. Takakannen tekstin mukaan runot teokseen on valinnut kirjailija itse. Opuksen lukaisemalla selviää, kuinka Uutisvuoto-staran runoratsu laukkasi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ainakin osa runoudesta enteilee Tervon Rovaniemi-kirjojen maailmankuvaa ja kielenkäyttöä:

”Porsanger nakkaa pierun sinisen leijan ruokapuolen
nurkkapöydästä. Se sattuu tuulikaapissa
Toropaisen pipoon, juuttuu kuin linoleum lattiaan.”

Proosaa:
Torgny Lindgren: Akvaviitti (Tammi 2007, suomentanut Liisa Ryömä)
Lainattu viimeksi: 9/2010. Yhteensä lainoja 11 kpl.

Tammen Keltaista kirjastoa monet keräävät olohuoneeseensa Lundian täytteeksi. Mukava rivi niistä syntyykin, sillä ruotsalaisen Torgny Lindgrenin romaani Akvaviitti on sarjan 395. osa! Vuonna -38 syntynyt Lindgren aloitti Tervon tapaan uransa runoilla 60-luvulla. Sittemmin Lindgren on saavuttanut mm. August-palkinnon romaanillaan Kimalaisen mettä. Akvaviitti kertoo uskonsa menettäneen saarnasmiehen uudesta käännytystehtävästä: 1950-luvulla herätysliikkeen johtohahmona toiminut Olof Helmersson kiertää Västerbottenia vuosituhannen vaihteessa ja yrittää saada entiset – ja kovin vähälukuisiksi käyneet – seurakuntalaisensa vakuuttuneeksi siitä, että Jumalaan ei kannata uskoa. Käännytystyön ohella maistellaan ilmeisesti myös sitä akvaviittia:

”Joo, sanoi Ivar. Norlannin akvaviittia. Se käy kyllä. Se on todella hyvin suosittua, myyjä sanoi. Kuminaa ja anista. Ja kuten sanottu fenkolia. Aperitiiviksi. Tai sillin kera. Puhumattakaan pikku tujauksena niin sanotusti kaappijuopotteluun.” 

Taidetta:
Timo Aarniala: Kuolemantanssi (WSOY 2006)
Lainattu viimeksi: 3/2008. Yhteensä lainoja 6 kpl.

Aarnialan taidetta Suomen Talvisota 1939-1940 -yhtyeen levyn kannessa [Love Records 1970]

Vuonna 2010 edesmenneen Timo Aarnialan kädenjälki on tuttua varmasti monille – jos ei muualta, niin sitten ainakin Love Recordsin julkaisemien levyjen kansista. Itsekin hypistelin muinoin kirjastosta lainaamaani Suomen Talvisota 1939-1940 -yhtyeen cd-levyn kansivihkoa ja ihmettelin Aarnialan piirrosjälkeä. Myöhemmin törmäsin samaisen herran töihin Se-yhtyeen …Ja me tehtiin rakkautta -levyn kansilehdykässä. Kuolemantanssi-kirjan esipuheen on kirjoittanut kuvataiteen tohtori, Kollaa kestää -punk-yhtyeestäkin tuttu, Jyrki Siukonen. Siukosen alustuksen ohelle kaipailisin täsmällisempiä teostietoja ja tarinaa taiteilijasta tai taiteilijalta itseltään, mutta Kuolemantanssi on lähinnä kuvateos – tosin kiinnostava sellainen. Ehkäpä joku kirjoittaa par’aikaa kattavaa teosta Aarnialan elämäntyöstä. Sitä odotellessa kannattaa tutustua tähän pikkukirjaan.

Hyllynlämmittäjiä, ja aivan turhanpäiten. Tällaisia unohdettuja teoksia löytyy kirjaston hyllyiltä vaikka millä mitalla. Useimmat ovat näitä mainittuja kirjoja iäkkäämpiä, mutta silti kiinnostavia ja kelvollisia. Kehotan ihmisiä rohkaisemaan mielensä: uutuushyllyltä kannatta toisinaan hiipiä hieman pidemmälle – sinne kirjaston syrjäisempiinkin nurkkin – ja tutkailla, mitä jännittävää siellä olisi tarjolla. Seikkailumieltä, sitä tarvitaan. Ja parempaa aineiston esillepanoa, muistuttaa allekirjoittanut itseään.

JK

Mustat hevoset

Kirjat ja kirjallisuus ovat taas kovasti tapetilla. Helsingin kirjamessut käynnistyvät torstaina,  erilaiset palkintoraadit asettelevat ehdokkaitaan – joitain palkintoja on jo jaettukin. Hotakaisen Ihmisen osa sai arvonantoa ranskalaisilta (Prix Courrier International), nobelistiksi päätyi ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer. Kirjallisuuspalkintoja on paljon, mutta vielä paljon enemmän on kirjoja. Esittelenpä lyhykäisesti pari mustaa hevosta syksyiseen kilpaan.

Rosa Liksomin ’Hytti nro 6’ ei ehkä ole edes musta hevonen, korkeintaan harmaanlaikukas humma kirjallisuuskeskustelun laitumilla – onhan Liksom moninkertaisesti palkittu ja tunnustettu tekijä, jonka nimi hyvinkin saattaa koristaa palkintojen ehdokaslistoja tänäkin vuonna. Liksomin uutuuskirja, alaotsikoltaan ’kertomus’,  kuvaa suomalaisen tytön (nuoren naisen?) junamatkaa Moskovasta Mongoliaan, Ulan Batoriin. Ajankohtana on 80-luvun puoliväli tai loppu, jolloin neuvostojärjestelmä jo tuntuvasti rakoili. Tyttö tuntuu olevan jollain tapaa pakosalla, karussa omaa elämäänsä. Käy ilmi, että tytön poikaystävä on päätynyt mielisairaalaan vältellessään joutumista Afganistanin sotaan. Tytön suhde poikaan ja pojan äitiin avautuu pikkuhiljaa matkan edetessä ja tytön palatessa mietteissään Moskovaan. Matkaseuraksi hyttiinsä tyttö saa venäläisen viinaanmenevän miehen, jonka jutuissa ja käytöksessä on kestämistä. Juna klonksuttelee halki Venäjän verkkaan, suurimpiin kaupunkeihin pysähdytään päiviksi. Aika tekee tehtävänsä ja epäsuhtaiset matkakumppanit löytävät jonkinlaisen yhteisen sävelen, vaikka miehen holtiton käytös luottamusta koetteleekin. Nautittavinta kirjassa on Liksomin kieli: kaikella on värinsä, makunsa ja hajunsa – ja nuo aistimukset elävöityvät lukijan mielessä siten, että kirjan maailma tuntuu yhtäaikaa todelta ja sadulta. Liksomin lukijoille ehdotan välipalaksi runoja Olli Heikkosen teoksesta ’Jakutian aurinko’ (Tammi 2000). Jakutian auringossa ollaan samoissa maisemissa, Siperiassa, junassa, matkalla. Kerrassaan nautinnollista luettavaa.

Tommi Melenderin kirjassa ’Lohtu’ ei tehdä matkaa muuta kuin mielen syövereissä. Lohdussa markkinointisemiootikko Elis Mäki tarkkailee ympäristöään ja pohtii elämälleen tarkoitusta. Mäki on asettanut itselleen todellisen deadlinen: jos elon funktio jää epäselväksi vielä vuodenkin kuluttua, päättää hän päivänsä omakätisesti. Kirjan toinen keskeinen henkilö, elokuvaohjaaja Johan Rautio on hengetön jo tarinan alkaessa – käy ilmi, että Rautio on kuollut liikenneonnettomuudessa Pariisissa. Raution sielunelämään päästään kuitenkin sisälle hänen Mäelle ennen kuolemaansa lähettämiensä sähköpostiviestien välityksellä. Kirjan lähtökohta on siis synkähkö, eikä kirjan tapahtumat suoranaiseksi iloitteluksi ylly missään vaiheessa. Melender sekoittaa kirjassaan useaa eri tyyliä ja tapaa kertoa, eikä perinteistä juonta oikeastaan ole – siis sellaista dekkarimaista, jossa alussa on ruumis ja lopuksi kimuranttien vaiheiden jälkeen selviää kuka olikaan murhaaja. Mutta lukijalleen kirja tarjoaa kuitenkin saman haasteen kuin salapoliisiromaanit: lukiessa tulee pohtineeksi henkilöiden motiiveja, syitä siihen, miksi he mitenkin toimivat – tai lähinnä ajattelevat. Erityisen rakastettaviahan hahmot eivät ole, mutta kiinnostavia kuitenkin. ’Lohdun’ luettuani nostin lukulistani kärkipäähän Melenderin edellisen kirjan: vuonna 2009 ilmestynyt ’Ranskalainen ystävä’ oli Finlandia-ehdokas, joten Lohdun päätyminen palkinnoille ei olisi tavaton yllätys sekään. Hieman Liksomia tummempi ja tuntemattomampi ratsu Melender näissä karkeloissa kuitenkin on.

Mustaakin mustempi ehdokas podiumille on Jaakko Pallasvuon ’Pyytäjät’. Jo siksi, että kyseessä on sarjakuvateos. Palkintojakin on silloin jaossa vähemmän. Pyytäjät on tyyliltään sellaista sarjakuvaa, johon on varmasti hieman vaikea suhtautua, jos sarjakuvaa ei paljoa lue. Niin kaukana Pallasvuon tuotos on sanomalehtien stripeistä ja kaikille tutuista Ankoista, Asterixeista ja Tinteistä. Piirrosjälki on tavattoman kömpelöä, harmaasävyistä ja tarinakaan ei etene suoria raiteita, vaan tarjolla on sivupolku jos toinenkin. Lyijykynäpiirrosten haparoivuus, värittömyys ja jonkinlainen yleinen ”amatöörimäisyys” lienevät kuitenkin tekijän valitsemia tyylikeinoja, sillä heikkouksina en osaa niitä teoksen luettuani pitää. Kirjassa kaikki vaikuttaa tietystä ankeudesta huolimatta tarkoin harkitulta ja viimeistä piirtoa ja viivaa myöden mietityltä. Tarinan aikaa ja paikkaa on vaikea määritellä – tapahtumat ovat vuoroin arkisia ja vuoroin liki maagisia. Kun on päässyt viimeisen sivun viimeiselle ruudulle, on pakko palata heti taaksepäin. On etsittävä lisää johtolankoja, vastauksia kysymyksiin, jotka jäivät mietityttämään. Tarinan päähenkilö Elias on peitenimen ja peitehenkilön turvin maineeseen noussut kirjailija, joka palaa kotiseudulleen perheenjäsenensä hautajaisiin. Käy ilmi, että Eliaksen suhde perheeseensä on kaikkea muuta kuin mutkaton. Menneisyydessä on jotain, joka vaatisi selvittämistä ja julkituomista. Jos Liksomin rinnalle tarjosin Heikkosta, saattaisi Pallasvuo löytää parinsa vaikkapa Jyrki Vainosen novelleista (kokoelmat Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita ja Luutarha). Niissä yhdistyy samaan tapaan realismi fantasiaan, lopputuleman ollessa jotain todella omaperäistä ja kummallista. Pallasvuolle palkintoja tuskin uskaltaa povata, mutta ehkäpä ehdokkuuksia kuitenkin.

Vaan eipä ole kirjallisuuspalkintojen jako juuri koskaan selvää kauraa. Valistuneita arvailuja voimme voittajista esittää, mutta usein on raisuun raviin käynyt ennakkosuosikki laukannut jo lähtökiihdytyksessä ja lopulta voittoon noussut takamatkalta hyvin kirinyt yllätyshevonen. Väriltään musta tai ainakin tummanpuhuva. Saas nähdä, kuinka käy tänä vuonna.

JK

Kirjakylpyjä ja kuvateoksia

Oletan, että Ankkalinnan kolikot ovat metallia kuten eurotkin. Jos olettamukseni pitää paikkansa, vaikuttaa Roope-sedän, tuon vanhan kitupiikin, mieltymys rahoissa kylpemiseen kummalliselta. Jos täytät kylpyammeen vaikkapa 20 sentin kolikoilla ja hyppäät ammeeseen, huomannet, että elämys on kokolailla erilainen kuin vedessä kelluessa. Rahat eivät väisty kehosi painosta vaan jäät kököttämään kolikkokasan päälle. Kylve nyt siinä sitten.

Olkoonkin, että Roopen tottumukset haiskahtavat oudoilta, tunnen hetkittäin vetoa samankaltaisiin toimiin. Kolikoiden sijasta tahtoisin toisinaan haudata itseni äänilevyihin, kirjoihin ja sarjakuva-albumeihin. Haluaisin sirotella ylleni lp-levyjä, vinyylisinglejä, runokirjoja, novellikokoelmia ja romaaneja – ehkä kuitenkin mieluummin pokkariversioita kuin kovakantisia tiiliskiviä. Samaan tapaan kuin Roope tuntee rakkautta rahoihinsa, tunnen minä viehtymystä levyihin ja kirjoihin. Levynkansien katselu, musiikin kuuntelu ja kirjojen selailu rauhoittaa ja tuottaa mielihyvää. Siksipä erityisesti levyjä, joskus kirjojakin, tulee haalittua nurkkiin enemmän kuin asuntooni mahtuisi. En tiedä mitä Freud olisi sanonut tästä taipumuksestani, mutta itse tunnen hiukkasen syyllisyyttä. Onhan kirjojen ja levyjen ostelu eittämättä jonkin sortin materialismia – ja kun ekologinen jalanjälkeni on verrattomasti suurempi kuin jalassani olevan tennarin pohja, syyllisyyteen lienee aihettakin. Onnekseni on kuitenkin kirjasto. Kaikkea ei ole pakko hankkia omaksi vaan paljon voi lainatakin.

Viime aikoina olen mieltynyt isoihin kuvateoksiin, kirjoihin, joita lehteilee ilokseen niiden visuaalisen näyttävyyden vuoksi. Hiljattain lukemistani erityisen kiehtovia ovat olleet esimerkiksi Hannes Heikuran ja Ilkka Malmbergin ’Suomi linnun silmin’ ja Pentti Johanssonin ja Peeter Hussarin ’Lahemaa’. Ensin mainittu pohjautuu Helsingin Sanomain Kuukausiliitteen juttusarjaan. Toimittaja Malmberg ja valokuvaaja Heikura kiersivät Suomea helikopterin kyydissä ja tallensivat näkemäänsä sanoin ja kuvin. Kirja avaa uuden näkökulman niin asuttuihin seutuihin kuin erämaihinkin. Usein omaan elinympäristöönsä turtuu, eikä havaitse maiseman tai yksityiskohtien kauneutta. ’Suomi linnun silmin’ pyyhkäisee puutumuksen pois: on hämmästyttävää, kuinka kaunis ja kummallinen kotimaamme on kun sitä katsoo uudesta suunnasta, uusin silmin.

’Lahemaa’ puolestaan on upea valokuvateos Viron ensimmäisestä kansallispuistosta. Kirjan kuvissa esiintyy sekä rakennettua että luonnontilaista ympäristöä. Metsätiet, vesistöt, kartanot ja pienemmätkin pytingit ovat kirjan sivuilla siksi hienoja, että kuvia  tovin katseltuani mieleni halajaa jo polkupyörän selkään. Tahtoisin tutkailla maisemia paikanpäällä, ajella fillarilla pitkin Lahemaan teitä. Kenties näin tapahtuukin, jos edes hetkisen osaan pitää rahoistani yhtä hyvää huolta kuin Roope-setä omistaan. Vaatimattomampikin matkailu kun vaatii hiukkasen valuuttaa.

Edellä mainitut teokset ovat ensisijaisesti kuvateoksia, mutta tekstilläkin on niissä osansa. Jos jossain kuvan ja tekstin yhteispeli on oleellista, niin sitten sarjakuvissa. Sarjakuvista on kirjoitettu erilaisia tietoteoksia runsaasti. Brittiläiseltä Paul Gravettilta on julkaistu suomeksi parikin hienoa sarjakuva-aiheista teosta. ’Manga: 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa’ toimii mainiona oppaana japanilaisen sarjakuvan maailmaan ja historiaan – ja ’Sarjakuvaromaani: ja kuinka se voi muuttaa elämäsi’ esittelee sarjakuvan merkkiteoksia, tarkemmin sanottuna sellaisia sarjakuvia, jotka sopivat määritteen ’graphic novel’ alle.

 

Tuo hieman kiistanalainen käsite on suomenkielisessä Wikipediassa saanut seuraavan määritelmän: ”Sarjakuvaromaani on termi, jota käytetään sarjakuvateoksesta, joka yhdistetään romaaneihin pituutensa ja ajattelua vaativan juonensa takia. Ne voivat olla koottuja aiemmin minisarjana julkaistuista sarjakuvalehdistä, joissa on yksi numerosta toiseen jatkuva juoni”. Gravettin teos käsittelee siis sitä sarjakuvan lajia, jota toisinaan pidetään taiteellisesti kunnianhimoisempana ja vaativampana muotona kuin esimerkiksi sanomalehdistäkin tuttua strippisarjakuvaa. Lienee kuitenkin niin, että onnistuneen ja toimivan sarjakuvan tekeminen vaatii erityistä taitoa, olipa perättäisten ruutujen määrä mikä hyvänsä. Molemmat Gravettin teokset ovat suurikokoisia, paksuja järkäleitä – luettevaa ja katseltavaa tuntuu riittävän loputtomiin. Jos et ole jo entuudestaan kaiken tietävä sarjakuvaentusiasti, niin näihin kirjoihin kannattaa tutustua.

Gravett esittelee kirjassaan suuren joukon sarjakuvia, joista valitettavasti likikään kaikkia ei ole julkaistu suomeksi. Suomennetuista suurin osa löytyy kirjastosta – ja englanninkielisiäkin on saatavilla jonkin verran. Gravettin teoksen innoittamana lukaisin uudelleen Peter Baggen ’Buddy Bradley’ –albumit ja Daniel Clowesin kulttistatuksen saavuttaneen ’Ghost World’ –sarjakuvan. Clowes kuvaa tarinoissaan kahden teinitytön rimpuilua nuoruuden ja aikuisuuden välisellä jättömaalla amerikkalaisen pikkukaupungin seisahtuneessa ilmapiirissä. Harvoin on tylsistymistä kuvattu yhtä kiehtovasti. Baggen luoma täyskaheli Bradleyn perhe sekoilee sekin Yhdysvalloissa, mutta elämä perheen ympärillä ei ole kovinkaan staattista: aina sattuu ja tapahtuu, vaikka Buddyn elämä periaatteessa on sekin sangen arkista. Bradleyt tuovat hetkittäin mieleen Jerry Scottin Jere-sarjakuvat, mutta toki Bagge on Scottia huomattavasti roisimpi ja ilkeämpi. Jos et närkästy räävittömyyksistä, kannattaa Peter Baggen tuotantoon tutustua. Muistaa sopii myös Terry Zwigoffin mainio elokuvaversio Ghost Worldista, vaikka se sarjakuvasta melkoisesti poikkeaakin. Pääosissa nähdään mm. Scarlett Johansson ja Steve Buscemi.

Kaikki Ankkansa lukeneet tietänevät, että Roope-setä ei kovinkaan auliisti omaisuuttaan jakele. Aku veljenpoikineen pääsee setänsä rahasäiliöön korkeintaan lantteja kiillottamaan – Karhukoplalta ja Milla Magialta säiliön ukset on tyystin suljettu. Vaikka edellä mainitsemiini teoksiin olenkin mieltynyt, en halua olla kuin Roope rahoineen: en halua omia kirjoja itselleni, vaan toivoisin niiden päätyvän mahdollisimman monen asiakkaamme luettavaksi ja ihasteltavaksi. Niin, ja vielä täsmentääkseni: kirja- ja levykylvyistä olen toistaiseksi nauttinut vain ajatuksen tasolla – ja saattaa hyvinkin käydä niin, että käytäntöön en siirry koskaan.

JK