”Onks teil mitään tosi lyhyttä kirjaa?”

Kysymyksen esittää usein koululainen, jonka on ’pakko’ lukea. Lyhyen ei kuitenkaan tarvise olla sisällöltään köyhä – laatukirjallisuutta löytyy kapoisistakin kansista vaikka kuinka! Minilomallani, kesken toukokuista helleaaltoa, luin kaksi tiivistä, alle 200 sivun teosta. Kirjat olivat niin kiinnostavia -> nopealukuisia, että ulkoilullekin jäi kevään parhaana viikonloppuna aikaa. Vaikka koivuallergikolle lasitettu parveke taitaa olla tähän aikaan vuodesta muutenkin turvallisin ulkoilupaikka.

Aloitin Aki Ollikaisen esikoiskirjasta Nälkävuosi. Kirja kertoo vuodesta 1867 ja kahdesta hyvin eri oloissa elävistä perheistä, joiden kohtalot kirjan päätteeksi yhdistyvät. Ollikainen kirjoittaa hädästä ja kylmästä ja nälästä ja siitä miten raadolliseksi ihminen voi muuttua kun mitään elämän perusasioita ei ole saatavilla, kuitenkaan unohtamatta lantin toista puolta: ihmisen hyväntahtoisuutta ja halua auttaa. Kirja on todentuntuinen ja kauniisti kirjoitettu historiallinen romaani. Ei ihme että sen käännös pääsi Man Booker palkinnon pitkälle listalle.

Vilun ja nälän jälkeen siirsin asentoa parvekkeen sohvalla ja nappasin eteeni nobelisti Toni Morrisonin viimeisimmän romaanin Luoja lasta auttakoon. Olen ollut Toni Morrison -fani siitä saakka, kun 90-luvun alussa luin Sinisimmät silmät, eikä tämäkään teos pettänyt. Kirjassa Morrison käsittelee vaikeaa aihetta, lapsen hyväksikäyttöä, sekä fyysistä että psyykkistä. Lapsena koettu vääryys voi vääristää elämää aikuisenakin. Rankasta aiheesta huolimatta tarina oli lämmin ja upeasti eri henkilöiden tarinoista yhteen punoutuva romaani lapsuuden traumoista ja rakkauden kaipuusta.

Parvekelomani oli täydellinen. Näitä palkittujen kirjailijoiden kirjoja ainakin suosittelen, kun asiakaspalvelutiskille saapuva Lukiolainen X seuraavan kerran esittää tutun kysymyksen. Aurinkoisia lukuhetkiä!

SG

Kevään käännöksiä

Kotimaisia uutuuksia on keväällä tarjolla reilusti, mutta käännöskirjallisuustarjonta kapenee, kerrottiin Helsingin Sanomissa tammikuussa (HS 19.1.2014). Löysin listalta kuitenkin ainakin kaksi kiinnostavaa käännösuutuutta: NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet ja Junot Diazin Vieraissakävijän opas rakkauteen. Ihastuin kummankin kirjailijan kitkattomaan ja sulavaan kerrontatapaan. Uusien tuttavuuksien lisääminen lempikirjailijoiden listaan on aina suuri juttu! Kumpikin teoksista kertoo siirtolaisen tarinan.

NoViolet Bulawayo on Zimbabwessa syntynyt, Yhdysvalloissa koulunsa käynyt kirjailija. Hänen teoksensa Me tarvitaan uudet nimet oli viime vuonna mukana Man Booker -palkinnon loppumittelöissä – voiton vei Eleanor Catton romaanillaan Valontuojat.

Me tarvitaan uudet nimet kertoo kymmenvuotiaasta Darlingista, joka asuu Afrikassa Paratiisiksi nimetyssä hökkelikylässä. Darling leikkii kavereidensa kanssa epävakaassa ympäristössä välillä pelottaviakin leikkejä ja unelmoi kaukaisesta ihmemaasta, Amerikasta – joka ei loppujen lopuksi olekaan kaikkien toiveiden täyttymys. Köyhän, laittoman siirtolaisen mahdollisuudet menestyä ovat pelottavan vähäiset. Darlingin ensimmäiset lumikokemukset Detroitissa hymyilyttävät suomalaista. Kirjan kuvaukset ovat eläviä ja ajoittain ahdistavia, teosta on vaikea laskea käsistään. Kirja muistutti minua siitä, kuinka maastamuuttaja usein katsoo kotimaataan ruusunpunaisten silmälasien läpi, eikä kumpikaan kotimaa helposti taivu aidoksi kodiksi.

Junot Diaz syntyi Dominikaanisessa tasavallassa ja muutti kuusivuotiaana Yhdysvaltoihin. Diaz voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2008 kirjallaan Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä. Diazin uusin teos on novellikokoelma Vieraissakävijän opas rakkauteen.

Suurin osa Diazin kokoelman novelleista kertoo Yuniorin, Dominikaanisesta tasavallasta Yhdysvaltoihin muuttaneen nuoren miehen ja hänen perheensä tarinaa. Siirtolaisuus on kuitenkin vain yksi aspekti Yuniorissa, enemmän hän on tyttöystäviään kohtaan huonosti käyttäytyvä nuori mies.  Vasta novellikokoelman lopussa Yunior tuntuu alkavan ymmärtämään itseään ja asennettaan niin kuin muut sen kokevat. Kokoelman tarinat ovat samalla surullisia, herkkiä ja hauskoja.

Suosittelen molempia teoksia lämpimästi eri kulttuureista ja kansoista kiinnostuneille ja sujuvasti etenevän kerronnan ystäville!

SG

Yhdestä puusta?

Lukevalle osuu monesti käsiin teoksia, jotka syystä tai toisesta tuovat mieleen toisia. Harvoin ovat kuitenkaan kahden eri maailmankolkasta kotoisin olevan kirjailijan teema ja miljöö niin samanlaisia kuin Ulla-Lena Lundbergillä ja M.L. Stedmanilla. Lundbergin monelle jo tuttu Jää ilmestyi viime vuonna, Stedmanin Valo valtameren yllä tänä kesänä. Maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta australialaisen (nykyään Lontoossa asuvan) ja suomenruotsalaisen kirjoittajan teokset muistuttivat ainakin tätä lukijaa jatkuvasti toisistaan. Tai ehkä luin teokset niin lähekkäin toisiaan, etten päässyt saarelta pois? Molempien kirjojen miljöönä on siis eristyksissä oleva saari. Kirjailijoista Lundberg on syntynyt saaristossa, Stedman taas loi kirjansa saaren mielikuvituksen ja tutkimustyön avulla, mutta molemmat kuvaavat saaristoa ja sen luontoa vahvasti ja onnistuneesti. Varmasti myös molemmissa teoksissa keskeisenä elementtinä läsnä olevan yksinäisyyden ja etäisyyden tunne luo yhtenäistä fiilistä.

Sekä Valo valtameren yllä että Jää kertovat tarinan sodanjälkeisestä ajasta ja sodan jättämistä jäljistä, pulasta ja vihasta. Lundbergin romaanin tapahtumat sijoittuvat toisen ja Stedmanin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Molemmissa kirjoissa saareen asettuva nuoripari on täynnä uskoa tulevaan, mutta todellisuus päätyy erilaiseksi kuin odotukset. Lundbergin kirjassa pastori Petter ja hänen vaimonsa Mona asettuvat luodoille Suomen ulkosaaristoon, Stedmanin teoksessa Tom ja Isabel Intian valtameren majakkasaarelle Australian edustalle. Molempiin teoksiin liittyy keskeisesti saarten eristäytyneisyys, mikä edesauttaa dramaattista tapahtumaa. Vaikka murhenäytelmän ainekset näissä kahdessa teoksessa ovat kovinkin erilaiset, molempien kirjojen keskeisenä teemana on kuitenkin väärä valinta, jolla on suuret seuraukset. Lundbergin kirjassa väärä valinta on impulsiivinen, hetken mielijohteesta ja ehkäpä synnynnäisestä positiivisuudesta tehty, Stedmanin teoksessa valinta juontaa juurensa päähenkilöiden pitkäaikaiseen epäonneen ja henkiseen kuormitukseen. Sekä Lundberg että Stedman muistuttavat siitä, että kaikki voi olla hetkessä poissa, ja että kaikesta huolimatta elämä jatkuu.

Yhtäläisyyksiä kirjoista siis löytyy, mutta klooneista ei kuitenkaan ole kysymys; tarinat itsessään ovat täysin erilaisia. Molemmat romaanit ovat kuitenkin taidolla kirjoitettua, sujuvaa luettavaa. Suosittelen lämpimästi saariston ja historiallisten aikakausiromaanien ystäville.

SG

Viides lapsi

Unohtakaa Kevin, Doris Lessing kirjoitti erilaisesta, väkivaltaisesta lapsesta sekä äitiyden raskaudesta ja voimattomuudesta jo paljon ennen Lionel Shriveria. 

Doris Lessingin teos Viides lapsi julkaistiin ensimmäisen kerran 1988. Luin sen vasta nyt, kun osui silmään kirjaston palautushyllystä. Lessing itse kutsuu kirjaansa New York Timesin artikkelissa klassiseksi kauhutarinaksi, ja kertoo kirjoitusprosessin vaikeudesta: ”I hated writing it”. Kirjassa näkyy selvästi Lessingin ajatus kaiken epävarmuudesta. Me voimme yrittää hoitaa ja suunnitella elämäämme ja reagoida asioihin parhaamme mukaan, mutta silti moneenkaan asiaan emme voi vaikuttaa – elämä vie mihin se haluaa. Koko kirjan läpi virtaa ahdistus.

Kirja kertoo Harrietista ja Davidistä, jotka tapaavat, rakastuvat, ja ovat alusta saakka täysin samaa mieltä tulevaisuudestaan: iso talo, paljon lapsia. Neljä ensimmäistä syntyvät nopeasti kuuden vuoden sisällä ja elämä hymyilee. Viides raskaus on alusta asti vaikea, Ben on jo kohdussa väkivaltainen. Benin saapuminen suureen, onnelliseen taloon muuttaa koko perheen dynamiikan. Lemmikkejä kuolee selittämättömästi ja kaikki elävät turtana pelosta. Jokaisen perheenjäsenen elämä saa uuden suunnan. Kirja pistää kuitenkin myös ajattelemaan kuka tässä onkaan epänormaali? Olisiko vanhempien erilainen suhtautuminen voinut muuttaa Benin ja koko perheen kohtalon? Ben ei vaikuta täysin kykenemättömältä reagointiin ja ymmärrykseen, varsinkaan äitään kohtaan.

Miten sitten käy viidennen lapsen? Doris Lessing kirjoitti myös jatko-osan Benin elämästä, mutta luulen tarvitsevani hieman aikaa rankan lukukokemuksen jälkeen ennen kuin otan selvää mitä Benille tapahtuu.  Erään varauksiaan noutamaan saapuneen asiakkaan valinnat tuntuvat oikein sopivilta minullekin – ensin luetaan Leiri 14, sen jälkeen katsotaan Shrekin häävideo. Väliin pitää saada kevyttä, ihanaa hömppää.

SG

Mustat hevoset

Kirjat ja kirjallisuus ovat taas kovasti tapetilla. Helsingin kirjamessut käynnistyvät torstaina,  erilaiset palkintoraadit asettelevat ehdokkaitaan – joitain palkintoja on jo jaettukin. Hotakaisen Ihmisen osa sai arvonantoa ranskalaisilta (Prix Courrier International), nobelistiksi päätyi ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer. Kirjallisuuspalkintoja on paljon, mutta vielä paljon enemmän on kirjoja. Esittelenpä lyhykäisesti pari mustaa hevosta syksyiseen kilpaan.

Rosa Liksomin ’Hytti nro 6’ ei ehkä ole edes musta hevonen, korkeintaan harmaanlaikukas humma kirjallisuuskeskustelun laitumilla – onhan Liksom moninkertaisesti palkittu ja tunnustettu tekijä, jonka nimi hyvinkin saattaa koristaa palkintojen ehdokaslistoja tänäkin vuonna. Liksomin uutuuskirja, alaotsikoltaan ’kertomus’,  kuvaa suomalaisen tytön (nuoren naisen?) junamatkaa Moskovasta Mongoliaan, Ulan Batoriin. Ajankohtana on 80-luvun puoliväli tai loppu, jolloin neuvostojärjestelmä jo tuntuvasti rakoili. Tyttö tuntuu olevan jollain tapaa pakosalla, karussa omaa elämäänsä. Käy ilmi, että tytön poikaystävä on päätynyt mielisairaalaan vältellessään joutumista Afganistanin sotaan. Tytön suhde poikaan ja pojan äitiin avautuu pikkuhiljaa matkan edetessä ja tytön palatessa mietteissään Moskovaan. Matkaseuraksi hyttiinsä tyttö saa venäläisen viinaanmenevän miehen, jonka jutuissa ja käytöksessä on kestämistä. Juna klonksuttelee halki Venäjän verkkaan, suurimpiin kaupunkeihin pysähdytään päiviksi. Aika tekee tehtävänsä ja epäsuhtaiset matkakumppanit löytävät jonkinlaisen yhteisen sävelen, vaikka miehen holtiton käytös luottamusta koetteleekin. Nautittavinta kirjassa on Liksomin kieli: kaikella on värinsä, makunsa ja hajunsa – ja nuo aistimukset elävöityvät lukijan mielessä siten, että kirjan maailma tuntuu yhtäaikaa todelta ja sadulta. Liksomin lukijoille ehdotan välipalaksi runoja Olli Heikkosen teoksesta ’Jakutian aurinko’ (Tammi 2000). Jakutian auringossa ollaan samoissa maisemissa, Siperiassa, junassa, matkalla. Kerrassaan nautinnollista luettavaa.

Tommi Melenderin kirjassa ’Lohtu’ ei tehdä matkaa muuta kuin mielen syövereissä. Lohdussa markkinointisemiootikko Elis Mäki tarkkailee ympäristöään ja pohtii elämälleen tarkoitusta. Mäki on asettanut itselleen todellisen deadlinen: jos elon funktio jää epäselväksi vielä vuodenkin kuluttua, päättää hän päivänsä omakätisesti. Kirjan toinen keskeinen henkilö, elokuvaohjaaja Johan Rautio on hengetön jo tarinan alkaessa – käy ilmi, että Rautio on kuollut liikenneonnettomuudessa Pariisissa. Raution sielunelämään päästään kuitenkin sisälle hänen Mäelle ennen kuolemaansa lähettämiensä sähköpostiviestien välityksellä. Kirjan lähtökohta on siis synkähkö, eikä kirjan tapahtumat suoranaiseksi iloitteluksi ylly missään vaiheessa. Melender sekoittaa kirjassaan useaa eri tyyliä ja tapaa kertoa, eikä perinteistä juonta oikeastaan ole – siis sellaista dekkarimaista, jossa alussa on ruumis ja lopuksi kimuranttien vaiheiden jälkeen selviää kuka olikaan murhaaja. Mutta lukijalleen kirja tarjoaa kuitenkin saman haasteen kuin salapoliisiromaanit: lukiessa tulee pohtineeksi henkilöiden motiiveja, syitä siihen, miksi he mitenkin toimivat – tai lähinnä ajattelevat. Erityisen rakastettaviahan hahmot eivät ole, mutta kiinnostavia kuitenkin. ’Lohdun’ luettuani nostin lukulistani kärkipäähän Melenderin edellisen kirjan: vuonna 2009 ilmestynyt ’Ranskalainen ystävä’ oli Finlandia-ehdokas, joten Lohdun päätyminen palkinnoille ei olisi tavaton yllätys sekään. Hieman Liksomia tummempi ja tuntemattomampi ratsu Melender näissä karkeloissa kuitenkin on.

Mustaakin mustempi ehdokas podiumille on Jaakko Pallasvuon ’Pyytäjät’. Jo siksi, että kyseessä on sarjakuvateos. Palkintojakin on silloin jaossa vähemmän. Pyytäjät on tyyliltään sellaista sarjakuvaa, johon on varmasti hieman vaikea suhtautua, jos sarjakuvaa ei paljoa lue. Niin kaukana Pallasvuon tuotos on sanomalehtien stripeistä ja kaikille tutuista Ankoista, Asterixeista ja Tinteistä. Piirrosjälki on tavattoman kömpelöä, harmaasävyistä ja tarinakaan ei etene suoria raiteita, vaan tarjolla on sivupolku jos toinenkin. Lyijykynäpiirrosten haparoivuus, värittömyys ja jonkinlainen yleinen ”amatöörimäisyys” lienevät kuitenkin tekijän valitsemia tyylikeinoja, sillä heikkouksina en osaa niitä teoksen luettuani pitää. Kirjassa kaikki vaikuttaa tietystä ankeudesta huolimatta tarkoin harkitulta ja viimeistä piirtoa ja viivaa myöden mietityltä. Tarinan aikaa ja paikkaa on vaikea määritellä – tapahtumat ovat vuoroin arkisia ja vuoroin liki maagisia. Kun on päässyt viimeisen sivun viimeiselle ruudulle, on pakko palata heti taaksepäin. On etsittävä lisää johtolankoja, vastauksia kysymyksiin, jotka jäivät mietityttämään. Tarinan päähenkilö Elias on peitenimen ja peitehenkilön turvin maineeseen noussut kirjailija, joka palaa kotiseudulleen perheenjäsenensä hautajaisiin. Käy ilmi, että Eliaksen suhde perheeseensä on kaikkea muuta kuin mutkaton. Menneisyydessä on jotain, joka vaatisi selvittämistä ja julkituomista. Jos Liksomin rinnalle tarjosin Heikkosta, saattaisi Pallasvuo löytää parinsa vaikkapa Jyrki Vainosen novelleista (kokoelmat Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita ja Luutarha). Niissä yhdistyy samaan tapaan realismi fantasiaan, lopputuleman ollessa jotain todella omaperäistä ja kummallista. Pallasvuolle palkintoja tuskin uskaltaa povata, mutta ehkäpä ehdokkuuksia kuitenkin.

Vaan eipä ole kirjallisuuspalkintojen jako juuri koskaan selvää kauraa. Valistuneita arvailuja voimme voittajista esittää, mutta usein on raisuun raviin käynyt ennakkosuosikki laukannut jo lähtökiihdytyksessä ja lopulta voittoon noussut takamatkalta hyvin kirinyt yllätyshevonen. Väriltään musta tai ainakin tummanpuhuva. Saas nähdä, kuinka käy tänä vuonna.

JK